On siis aivan turhaa ruveta tätä Jumalaa hakemaan mikroskoopeilla, kiikareilla tai filosofialla. Hän on kaiken meidän järkemme takana, niin sen kintereillä, ettemme voi häntä siitä erottaa, nähdäksemme häntä. Hän on niin syvällä meidän omassa ajatuksessamme, ettemme voi häntä tällä samalla ajatuksella tavoittaa. Aivan samaten kuin emme voi nähdä omia silmiämme, vaikka juuri niillä katsomme.
Kirjanoppineet, pappeinpäämiehet ja fariseukset — nekin katsovat, tutkivat, mutta eivät löydä. Heillä on korvat, mutta he eivät kuule, ja heillä on silmät, mutta he eivät näe. Sentähden he keksivät oman jumalansa, määrittelevät sen tarkoilleen, laittavat dogmit ja vaativat, että kaikkien ihmisten pitäisi uskoa siihen heidän säätämäänsä ulkonaiseen jumalaan.
He ovat ottaneet avaimet, itse he eivät mene sisälle ja muita he estävät menemästä.
Ja niin pysyy pimeydessä ilmoitus taivaan valtakunnasta, — ilmoitus, että jokaisella ihmisellä on elävä Jumala omassa sydämmessänsä, jonka tahdon seuraaminen on helppo kaikille, kun he vaan eivät aseta mitään inhimillistä tahtoa sen yläpuolelle tai sille ristiriitaan, eivät seuraa vääriä opettajia, vaan ainoata opettajaa heidän omassa hengessänsä.
Siinä se onkin vaara fariseuksille ja kirjanoppineille. Sillä he ovat aina tahtoneet, että heitä seurattaisiin ja heidän tahtoansa täytettäisiin; tahtoneet olla opettajia ja pitää avaimia hallussaan. Sentähden he ovat erottaneet omantunnon ja Jumalan eri asioiksi toisistaan. He sanovat, että omatunto on pieni, vähäpätöinen ja helposti eksyttävä kapine, ja että he sitävastoin ovat oikeita sielunpaimenia, he omistavat ja jakavat ihmisille oikeata tietoa Jumalasta. He määrittelevät tämän Jumalan, säätävät sille ominaisuuksia ja ilmoittavat itse, mikä on hänen tahtonsa. Ja näistä määritelmistään he tekevät uskonkappaleita, joiden omistamisesta he sanovat kaikkien ihmisten autuuden riippuvan.
Mutta aina on myöskin ollut ihmisiä, joita totuuden rakkaus, s.o., elävä Jumala heidän sydämmissänsä, on nostattanut kaikkia maailman luomia ja säätämiä jumalankäsitteitä ja määritelmiä vastaan. Huolimatta vainoista ja inkvisitsionista ovat he todistaneet maailmalle, että "yksi on vaan teidän isänne ja opettajanne ja mestarinne, kuulkaa hänen ääntänsä!"
Ja fariseukset ja päämiehet ovat aina, huomattuansa vihdoin taistelun "kerettiläisiä" vastaan mahdottomaksi, luopuneet omista määritelmistänsä ja myöntyneet vaihdoksiin käsityksissä; mutta ei tullakseen totuutta lähemmäksi, vaan ainoastaan rauhoittaakseen ihmisten omiatuntoja, ja, sittenkuin ne ovat rauhoittuneet, jälleen määritelläkseen ainoan totisen Jumalan, jota pitää kaikin mokomin tuntea vaan heidän kauttansa. He eivät tosi asiassa mitään niin pelkää kuin tätä "ainoaa Isää ja opettajaa". Sillä jos ihmisjärki eli omatunto ei olekaan mikään eksyvä ja erehtyvä tunto parka, vaan Isän ääni, niin heille itselleen ei jää enää mitään selittämistä ihmisille. Heillä ei ole mitään takeita siihen, että tässä näin vapaaksi päästetyssä omassatunnossa löytyisi mitään selvää käskyä pitämään juuri heitä opettajina ja totuuden tulkitsijoina.
Nykyajallakin on kerettiläisensä.
Ja niiden joukossa on ateisti ensimmäisiä.
Sillä ateistiksi ei sanota ainoastaan nuorukaista, joka on vasta laboratoorioon päästetty ja joka ei vielä ole kyllikseen väännellyt tieteellisten instrumenttien ruuveja, vaan myöskin totuuteen pyrkivää miestä, joka pitää järkeänsä ainoana hengen silmänä ja kieltäytyy uskomasta asioihin, joita ei tunne sopusointuisiksi tämän järjen kanssa. Hän on ennen kaikkea ja pelkäämättä hylännyt tekojumalan. Hän on repinyt alas kaikki valhekuvat, joita on alituisesti koetettu korottaa ihmisten palveltaviksi. Hän ei ole voinut tunnustaa mitään uskontoa, joka olisi yläpuolella rehellisyyttä ja vapaata totuuteen pyrkimistä.