— Mistä te olette ottaneet oikeuden periä toinen toisenne?
— Ammoisista ajoista on niin ollut, vastasivat he.
— Vai ammoisista? Mutta tiedättekö mitä omistusoikeus merkitsee? Omistusoikeus se on täydellinen herruus esineen yli. Siis me saamme vaikka hävittää ja polttaa poroksi sen mitä omistamme!
— Mutta te olette antaneet meille oikeuden viljellä ja käyttää.
— Hyvä, mutta jollemme saa koskaan takasin teiltä tätä oikeutta, niin emmehän sitten ole omamme herroja.
Kutsuttiin kokoon lakimiehet ja nämä selittivät, ettei kukaan voi periä toiselle kuuluvata maata, se on, maata joka ei ole perinnön-antajan oma; sillä tämmöinen tapa loukkaa omistusoikeutta, joka on pyhänä pidettävä laki.
Perintötorpat hävisivät. Torpan sai pitää kukin ainoastaan niin kauan kuin hän eli. Perijä tehköön uuden sopimuksen ja suostukoon uuteen veroon.
Mutta tämäkin oli isäntien mielestä arveluttavaa omistusoikeuden pyhyydelle: siis muka riippui torpparin ijän pituudesta, milloin isäntä sai takaisin käyttövallan torppaan. Omistusoikeus siis riippui siitä, kuinka kauan käyttäjä eli! — Ei, se ei saanut käydä päinsä. Pitää olla määrätty aika, sopimuksen mukaan, Ja korkeintaan 50 vuotta.
Iloisina ja tyytyväisinä omistusoikeutensa varmuudesta isännät olivat tottuneet vapaasti myyskentelemään ja vaihtamaan maitansa. Sattui yhä useammin niin, että uusi isäntä ei ollut tyytyväinen vanhan isännän torppareihin. Eikö hän siis muka saanut vaihtaa niitä parempiin? Mikä omistaja se on, joka ei saa määrätä, kuka hänen maatansa viljelee, he!
Taas nousi hälinä omistajain leirissä.