Ja taas lakimiehet ratkaisivat. Omistusoikeuden loukkaamattomuuden ja pyhyyden kanssa ei ole yhtäpitävää, että omistaja A on pakotettu sallimaan torppari B:n viljellä ja käyttää maatansa, vaikka A ei ole itse tehnyt mitään kontrahtia B:n kanssa. Jos B on tehnyt kontrahdin 30 vuodeksi A:n isän kanssa tai sen kanssa, jolta A on ostanut tai vaihtanut maan, niin semmoinen kontrahti ei voi kuulua A:han. Hänen omistusoikeuttaan ei voi rajoittaa mitkään kolmannen miehen tekemät teot, siis ei myöskään kontrahdit.
Silloin tuli torpparien olo tukalaksi. — Jos isäntä — arvelivat he — kompastuu ja kuolee, ei hänen perijänsä tiedä meistä mitään. Tai jos isäntä myypi maansa, niin voi ostaja ajaa meidät maantielle. Ei, tämmöinen olo ei kelpaa. Hitto tässä maata viljelköön, lähtään työnansiolle, tai ruvetaan rengiksi.
Nyt tuli lakimiehille taas työtä. Yhdeltä puolen omistusoikeuden pyhyys ja toiselta puolen kuka saadaan uutisviljelyksiä murtamaan ja taistelemaan korpimetsiä vastaan — ja mitä tehdään irtolaisväelle!
Keksittiin.
Tehtiin semmoinen laki, että jos torppari A tahtoo säilyttää viljelysoikeuttaan uutta omistajaa vastaan, niin täytyy hänen mennä korkean oikeuden eteen ja anoa, että hänen kontrahtinsa kopioitaisiin pöytäkirjoihin. Sitten hänen täytyy lunastaa suurella rahalla ote näistä samoista pöytäkirjoista, jotka nyt sanotaan "kiinnitykseksi". Se merkitsee, että hänen 50 vuotinen kontrahtinsa pitää paikkansa kymmenen vuotta, vaikka omistajat näiden 10 vuoden kuluessa muuttuisivatkin. Kymmenen vuoden perästä hänellä on oikeus uudistaa tämä temppunsa uuden omistajan suostumuksella, jota tämä älköön ilman laillista syytä kieltäkö.
Juristit ovat aina viisaita. He tappoivat nytkin kaksi kärpästä yhdellä tiellä: järjestivät vaikean asian ja hankkivat hyvän lisätulon.
Ja erehtyivät ainoastaan yhdessä kohden:
Jotta kontrahtia voisi näin kiinnittää, pitää sen välttämättä olla kirjallisesti tehty, he otaksuivat, ettei isännillä olisi mitään tämmöistä pientä kirjoituskoetta vastaan, erittäinkin kun kaikki kustannukset ja karttapaperit tietysti tulisivat torpparin suoritettaviksi, jonka hyväksi koko laitos oli perustettu.
Mutta siitä ei tullut mitään. Jollei kelvannut suupuhe, niin sai olla ilman, arvelivat isännät.
Ja niin on tuosta hyvästä keksinnöstä jäljellä vaan se, että kun ennen kontrahti ilman mitään kiinnitystä katsottiin sitovan uutta omistajaa, olipa se sitten suullisesti tai kirjallisesti tehty, niin nyt on laki julistanut, että kontrahti ei sido uutta omistajaa, vaan saa tämä vapaasti häätää torpparinsa.