— On inteknattu.
— Näytäppäs.
Torppari tuopi esiin paperinsa; isäntä lukee kontrahdin tyystin läpi ja antaa sitten kaikki takasin torpparille.
— Näkyy olevan, sanoo isäntä ja lähtee tiehensä.
Mutta kotimatkalla häntä melkein pistättää torpparin varmuus.
— Luulisihan, arvelee hän, että maa on minun, mutta vielähän mitä: siinä se istuu kiinni turpeessa minun ikäni ja ehkä vielä poikarukin elinajan. Kaunis omistusoikeus! Minun se on, minun, minun, minun, — mutta eihän: — minä en saa sen kanssa menetellä niinkuin omani kanssa. Luulisi, että minä saan omani vaikka hävittää, viskellä puut juurineen järveen ja liottaa pellon savet veteen — mutta eihän, en saa niinkauan kuin hän elää. Siinä on jotakin nurinpäistä — on varmaan!
Ja tästä ajasta asti isännän sydämmessä alkaa kiertää ja kouristella ja kouristella ja kiertää. Yöllä näkyvät unissa lepiköt ja niitynpaikat, — ja päivällä sapettaa torppari ja 40 vuotta ja intekninki.
Asia päättyy siihen, että torpalla pidetään yhteinen syyni ja torppari saa manuun metsänhaaskuusta.
Kun juttu sitten joutuu käräjille juristien käsiin, niin riippuu sen meno tietysti kokonaan siitä, onko metsänhaaskuu tapahtunut vai ei.
Oikeus tutkii vaan kylmiä tosiasioita. Mutta jos metsänhaaskuu todistetaan tapahtuneeksi, niin kontrahti on rikottu — ja häätämistuomio pannaan täytäntöön viipymättä.