Hän haki niin kauvan eksynyttä, että se paikka, jossa olimme, alkoi jo kääntyä poispäin auringosta, varjon puolelle. Ja mitä kauvemmas aika kului, sitä enemmän minä ihmettelin hänen väsymättömyyttään, hänen rakkautensa sitkeyttä. Norojen halki, tiheimpien risukkojen läpi, louhikkojen kautta hän samosi eteenpäin; eikä hän näyttänyt huomaavankaan, että hänen jalkansa olivat rikkoutuneet ja hänen kasvonsa riipsiytyneet verille.
Vihdoin minun kävi niin sääliksi, että päätin auttaa häntä. Lentelin hänen editsensä ja taittelin missä ruohon varsia missä lehtipuiden matalimpia oksia, ja hän alkoikin pian seurata minun viittoomaani tietä. Kun hän jo lähestyi kadonnutta, lensin minä elukan luo ja istuin ihan sen viereen, valkorunkoisen puun oksalle. Tahdoin nauttia minäkin hänen onnestaan, kun hän löytäisi.
Hän huomasi jo kaukaa elukan. Hän pysähtyi paikalla juoksussaan, hänen päänsä vavahti ja silmät suurenivat. Mutta sitten hän vitkastelematta taittoi itselleen sujuvan ruoskan ja ryntäsi raivokkaana elukan luo. Ja löi sitä niin, että se huolimatta nääntymyksestään syöksyi hurjistuneena eteenpäin — — —
He katosivat näkyvistäni. — —
Minä istuin kauvan valkorunkoisen puun oksalla. Olin ajatellut siirtyä toiseen tähteen, koska luulin, että jo muka ymmärsin tämän. Mutta nyt näin, että minun piti vielä jäädä.
Vähän alakuloisena minä kohousin ylemmäksi ja liitelin, tietämättä minne, puiden latvain tasalle, varpaillani hipaisten sitä tai tuota niistä. — Olin joutunut taas kokonaan varjon puolelle. Tähtien ääretön joukko tuikki esille avaruuksista ja sytytti minun mieleeni palavan kaipauksen. Ihankuin en olisikaan ollut kotonani täällä, ihankuin olisin vaan pyrkinyt tuonne, tuonne tähtien parveen, joista moni oli minulle niin tuttu ja ystävällisesti vilkkui äärettömästä kaukaisuudestaan.
Mutta minä tiesin, että tuo kortittomuuden tunne ei todistanut muuta kuin minun oman rakkauteni puutteellisuutta. Meidän enkelien täytyy tuntea kodiksi kaikkea Jumalan luomaa.
Hohkasin mieleni ja lensin toiselle puolelle tähteä, niin että juuri näin auringon reunaa, joka vaan heikosti valasi maanpintaa allani. — Pysyin korkealla ilmakehässä, samalla paikalla, ja annoin tähden hiljaa kiertää ympäri silmieni edessä. Näin, kuinka pimeän puolelta vaihtelevia seutuja nousi auringon puolelle. Näin, kuinka ne ensin häämöittivät epäselvinä, kuinka ne sitten vähitellen alkoivat punertaa, kirkastuivat yhä enemmän ja vihdoin kokonaan valkenivat. — Erittäinkin kääntyi sitten huomioni erääseen kohtaan, jonka näin kiiltävän esille hyvin kaukaa pimeästä. Tai se oli oikeastaan jokin epämääräinen, harmaan kirjava pinta-ala, jossa loistivat erityiset kohdat. Vihdoin minä olin eroittavinani jonkinlaisia tornia sieltä, ja ne kiiltävät paikat ne olivat näiden tornien kupukattoja. Yhä kirkastuva kuva avautui silmieni eteen. Auringon punaset säteet välkkyivät ja heijastelivat tuhansissa lasipinnoissa, lukemattomat rakennukset nostivat harjojansa korkeuteen, ja niitten laelta kohosi hiljaa punertavia savupatsaita suoraan ilmaan. Kaikki oli peittyneenä jonkinlaiseen harmaaseen sumuun; oliko se sitten rakennusten väri vai savua, en vielä erottanut. Kun sitten näin sen lähestyvän, lensin minä vähän alemmas. Ja jo heti arvasin, mitä tämä oli. Näin keskellä noita suuria rakennuksia ristiin rastiin käyviä suoria teitä, jotka olivat kivellä lasketut. Näillä teillä alkoi tuntua liikettä. Pieniä mustia pilkkuja vilisi edestakasin ja kuului kaikellaista melua, joka vähitellen yhä vilkastui ja koveni. Näytti kuin olisi juuri herätty elämään ja puuhiin. Milloin kuului pää-äänenä omituista ratinaa, johon sekottui kellon kilistyksiä ja vihellyksiä, milloin voitti muut äänet heläjävä pauke niinkuin olisi metallia taottu vastakkain. Ja kaikki tämä kasvoi kasvamistaan, yhä voimakkaammaksi ja elävämmäksi.
Laskettuani ihan alas minä näin minulle jo tuttuja olentoja. Mutta täällä ne esiintyivät elämässä keskenänsä.
Ja minun täytyi taas innostua havaintoihini kohta ensi silmäyksestä.