Kaikki oli tässä yhteiselämässä perustettu keskinäiselle palvelukselle. He rakastivat toisiansa melkein rajattomasti, eikä heidän palvelusintonsa näyttänyt voivan koskaan laimeta. Muutamat tapaukset tarttuivat erityisesti mieleeni, Näin esimerkiksi pitkän rivin ajomiehiä seisovan toimetonna hevosineen torilla. Torin kulmaan esiintyi pienehkö mies ja vihelsi heikosti pari kertaa. Ääretön meteli syntyi ajurien kesken. Heistä tahtoi jokainen ennättää ensimmäisenä pienen miehen luo ja päästä häntä ajolla palvelemaan. Kuten luulin huomanneeni oli hänellä toinen jalka toista lyhyempi, ja otaksuin että he senvuoksi niin tahtoivatkin häntä auttaa. Mutta kaikissa tapauksissa: kuinka ylevä piirre, heidän luonteessaan oli tuo halu kilpailla siitä, kuka heistä voisi paraiten palvella! — Ja kaikkialla näin saman ilmiön. Työhön tarjouttiin kilvan. Raskaitten kuormain ajajat tarttuivat omin käsin pyörään, missä juhta ei jaksanut. Voidakseen tehdä niin suurta hyötyä kuin suinkin, he eivät säälineet elukoita. Ei mikään yksityinen uhraus ollut heistä liian suuri, kun oli kysymys yleisestä edusta. Tämän minä erittäinkin havaitsin eräässä työpajassa, jossa oli työntekijöitä satamäärin. Useat heistä olivat jo vanhoja miehiä, jotka koko ikänsä olivat samassa paikassa työskennelleet. Ja mikä heidän työnsä oli! Alituisesti sama liikahdus toiselta jalalta toiselle, jonkun pyörän kääntäminen, sitten hihnaremmin siirtäminen, pieni reikä rautapalaseen, rautapalanen pois, toinen rautapalanen, taas liikahdus toiselta jalalta toiselle, sitten taas pyörä, hihnaremmi, rautapalanen, ja niin edespäin. He olivat hyvin käteviä siinä mitä tekivät, ja ennättivät paljon. Ja sehän oli heille pääasia. Mitä he siitä, että kaikki heidän muut mahdolliset taipumuksensa, ajatuskykynsä, sielunvoimansa sillä aikaa kuivettuivat! Heistä tuli sukkela ja varma kone, jommoisia muut ihmiset tarvitsivat. Ja he olivat yleishyvän vuoksi siis valmiit luopumaan kalliimmasta mitä heillä oli. — Pujahdin erään lääkärin vastaanottohuoneeseen, jonne näin paljon joukkoa menevän. Huone oli täpö täynnä odottavia. En voinut ymmärtää, kuinka hän ennättäisi kaikilta kysellä ja kaikille neuvonsa antaa. Kuvailin, että hän kauhistuisi tätä väen paljoutta. Mutta kun hän pisti päänsä ovenrakoon ja katsahti odotussaliin, levisi tyytyväisyyden myhäys hänen kasvoihinsa: Hän oli silminnähtävästi ilonen. Ilonen siitä, että hänellä oli niin paljon tilaisuutta hyödyttää ja auttaa! — Mutta merkillisin tapaus oli mielestäni seuraava: Eräs äiti, jolla oli hyvin voipa lapsi ja joka sitä imetti mitä paraimmalla maidolla, alkoi yhtäkkiä vieroittaa lasta rinnoiltaan. Ajattelin jo, että hän sitä tekee itsekkäästä halusta vapautuakseen vaikeasta velvollisuudesta. Mutta kuinka tulinkaan liikutetuksi, kun ymmärsin asian oikean laidan! Hän hylkäsi oman hyvin voivan lapsensa ja alkoi imettää vieraan äidin lasta, joka oli heikko ja kivuloinen ja jota sen oma äiti ei voinut imettää!
Nämät olennot olivat siis vapaat. He eivät noudattaneet omaa tahtoansa, vaan Jumalan, rakastaen ja palvellen toisiansa.
Kuitenkin minun täytyy tunnustaa odottaneeni, että he olisivat yhteisin voimin saaneet aikaan enemmän. Heidän laitoksensa olivat kyllä hyvät, komeat, viisaasti rakennetut. Mutta juuri se, että he näyttivät niin järkeviltä ja kekseliäiltä, se antoikin minulle syytä odottaa että he, ollen vapaita menettelemään järkensä mukaisesti, olisivat edistyneet pitemmälle kuin olivat.
Toinen seikka, jota suorastaan en ymmärtänyt ja joka minusta soti heidän omaakin järkeänsä vastaan, se oli se, että heidän joukossaan oli semmoisia, jotka kärsivät kaikellaista puutetta, jopa nälkääkin. Kaikilla näytti nimittäin olevan semmoinen kiire, ettei kukaan ennättänyt heitä ajattelemaan. Ja kun minä seurasin niitä, joilla oli semmoinen kiire, niin riensivät he kaikki toimiin, jotka minun mielestäni olisi hyvin voitu lykätä tuonnemmaksi, siksi kuin ensin oli kaikille hankittu syötävää, vaatetusta ja suojaa. Mikä kiirehti torttuja paistamaan, jotka sitten jaettiin kylläisille ihmisille; mikä riensi silkkiä ja samettia ompelemaan; mikä kiipesi telineille suuren palatsin kupeelle ja alkoi muurata sen monimutkaisia koristeita. Ja mitä kauvemmin minä tarkastelin, sitä suuremmaksi kasvoi kummastukseni, sitä varmemmin tulin siihen omituiseen päätökseen, että he mieluummin palvelivat niitä, jotka jo näyttivät saaneen osansa, jotka olivat kylläisiä, muutamat ihan lihavuuteen asti. Näiden tarpeita tutkittiin mitä huolellisimmin, että vaan olisi löydetty jokukin tarve, jota olisi vielä voinut palvella. Näin suuria tehtaita, joissa ei valmistettu muuta kuin esineitä mitä kaukaisimpia ja keksityimpiä tarpeita varten. Näin äärettömiä työpajoja, joissa suurimmalla vaivalla ja työtä säästämättä valmistettiin hienoja viinejä, jotka sitten tuotiin jo ennestäänkin herkullisille pöydille. He tahtoivat ikäänkuin kaikin tavoin jalostaa muutamia joukostaan, hoitivat niitä, syöttivät valituimmalla ruualla ja tarjosivat mitä monipuolisinta henkistä nautintoa. Ja he saivatkin näin syntymään mitä kauniimpia olentoja. Iho oli niillä sileä ja valkoinen, kasvot hienostuneet, koko ruumis suhteellinen ja notkealiikkeinen. Niitä katseli ihan ihaellakseen. Mutta he itse, kuinka väsymättä, kuinka hiostuneina, kuinka suunnattomilla ponnistuksilla he tekivät palvelevaa työtänsä, unohtaen oman ulkomuotonsa, joka sai jäädä rumaksi ja tahraantuneeksi, unohtaen huvinsa, henkisen kehityksensä ja ruumiillisen terveytensä! Sanon vieläkin: tämä heidän palveleva alttiutensa oli kyllä liikuttavaa, mutta minä en nähnyt järkeä siinä järjestyksessä, jossa kaikki tuo kuumeentapaisesti kiiruhtava työ tehtiin. En ymmärtänyt, miksi monet palvelukset, jotka minusta olivat aivan vähäpätöisiä ja olisivat viimeiksi pitäneet tulla kysymykseen, heistä olivat ensimmäisiä ja tehtiin suurimmalla huolella ja työllä. Ja miksi palvelukset, jotka minusta tuntuivat ihan ensimmäisiltä, jäivät heiltä usein kokonaan tekemättä tai tulivat tehdyksi ikäänkuin ohimennen. — Mahdotontahan on, että minulla ja heillä olisi erilainen järki. Sillä järki on kaikissa avaruuksissa sama. Järki on Jumalan sana, joka puhuu vapaissa olennoissa.
Ja oli vielä kolmas seikka, joka oli minulle epäselvä. Se oli se, että he kaikki näyttivät vähän ilottomilta, onnettomilta. Aivan kuin eivät olisi ymmärtäneet täysin henkäyksin nauttia vapaudestaan; olin sanoa: aivan kuin he eivät olisi tunteneet itseänsä vapaiksi! Heidän oma työnsä heitä näytti kuin kyllästyttävän. — Mutta kuinka voipi vapaa olento kyllästyä työhönsä, kyllästyä toisten palvelemiseen! Sehän olisi samaa kuin jos minä kyllästyisin tähtien tutkimiseen ja rakastamiseen; — kyllästyisin tehtävään, jonka olen itse itselleni vapaasti valinnut, joka sentähden on minun iloni, onneni, elämäni!
Sattumus teki — että minä sain odottamattoman selityksen.
Sillä torilla, johon aivan ensiksi olin pysähtynyt, pysähdyin nytkin palattuani pitkältä kierrokselta. Näin siinä muun muassa vanhanpuoleisen lihavan vaimon, joka tarkkaan ja tiukkaan kääriytyneenä vaippoihin istui avonaisten jyvä-, ryyni- ja hernesäkkiensä keskellä. Hän oli jo monta kertaa ajanut piiskallaan pois erään valkosen kyyhkysen, joka aina vähä väliä lensi äärimmäisen hernesäkin laitaan. Vihdoin onnistui kyyhkysen saada noukaistuksi pari hernettä. Mutta nyt lävähti piiska niin äkkiä sitä kohden, ettei se ennättänyt tieltä. Sujuva siima sattui sen kaulaan ja repäsi pään miltei irti ruumiista. Vähän aikaa räpyteltyään kyyhkynen punertui veriinsä ja heitti henkensä.
Minä olisin kyllä ihmetellyt ja kunnioittanut sitä säästäväisyyttä, sitä tarkkuutta, jolla noita vaivaloisen työn hedelmiä säilytettiin ja varjeltiin hukkaan joutumasta. Mutta minun sydämmeni oli pakahtua. Eikö kyyhkynen ollut sentään enemmän kuin nuo pari hernettä, joita se ruuakseen pyysi!
Mutta kummastukseni kasvoi ylimniilleen, kun eräs ryysyinen, nähtävästi hyvin nälkäinen ihminen tuli pyytämään lainaksi kahmalollisen ohrajyviä. Hänkään ei saanut mitään. — Sitävastoin sai eräs hyvinvoipa, tyytyväisen näköinen rouva parasta, valkoisinta mannaryyniä niin paljon kuin itse halusi.
Ja nyt minä sen näin.