Voi sanoa, että lopullinen syy kaikkeen, mikä maailmassa on ja liikkuu, on henkinen. Joku henkinen tarkoitus toteutuu paraikaa maailman koko menossa, vaikkemme me tiedä siitä tarkoituksesta.
Tarkoitus, joka liikuttaa kaikkeutta, on luojan tarkoitus.
Ihminen on Jumalan kaltainen myöskin siinä, että hänessä on jotakin luojaa, sillä hänen tahdossaan voi olla äärimmäinen eli alkusyy kaikellaisiin hänen tarkoituksiansa palveleviin ilmiöihin.
Kuitenkin on Jumalalla aivan toisellainen luomistapa. Hänellä ei ole mitään semmoista raaka-ainetta, jota hän, niinkuin ihminen, käyttäisi luomista varten. Hän ei tarvitse kaataa puuta, eikä takoa rautaa, jotta saisi mieleisensä esineen. Hänen raaka-aineensa on itsenäinen ja vaikka se onkin näennäisesti olemassa vaan yksistään vierasta tarkoitusta varten, niin se kumminkin samalla itsekin on oma tarkoituksensa. Niin sanottu kuollut aine, joka näennäisesti on esimerkiksi vaan elävän olennon ruumista, on kokoonpantu pienen pienistä elävistä soluista, jotka eivät aavista palvelevansa ihmiselämän tarkoitusta. Kaikkialla on sama elämä, itsenäinen ja kuitenkin raaka-aineena käytetty.
Ihminen taas ei ymmärrä muunlaista raaka-ainetta kuin minkä hän on valmistanut, leikellen, veistellen, takoen, juottaen — kaikki alistaen sen yhden tarkoituksensa palvelukseen epäitsenäiseksi, kuolleeksi raaka-aineeksi.
Jos Jumala loisi vesillä liikkuvan esineen, niin hän päästäessään sen käsistään antaisi sille omasta hengestänsä, ja sanoisi: et tarvitse kulkea koneellisesti yhdeltä laiturilta toiselle, ikuisesti samaa tietä, vaan viilettele lahtiloissa mielesi mukaan, poristele vettä sydämmesi täydeltä, vapaasti lähde ja vapaasti pysähdy, ja yön tullessa tuossa on sinulle leppyisä kahilikko, laske sen laitaan ja nuku sen hiljaa kahistessa; aamun sarastaessa taas täyttäköön riemu sinun sydämmesi, ja niin sinä elä onnellisena ja iloisena minun päiväni paisteessa ja laineiden laputtaessa valkoista rintaasi vasten.
Samassa ui kolme heinäsorsaa esille ruohokosta, ihan kallionkielekkeen lähelle. Ne ilakoivat illan tyyneellä vedenpinnalla, aavistamatta, että siinä oli ihmisiä.
Ja ystävykset olivat hiljaa, eivätkä tarvinneet vaihtaa sanaakaan ymmärtääkseen toistensa ajatuksen, jonka nuo sorsat heihin niin elävästi herättivät. Heiltä olivat laivan laineet unohtuneet, eivätkä ne tälle rannalle tulleetkaan.
Kun sorsat uivat tuonnemmas, heittäytyi toinen ystävyksistä selälleen ja rupesi katsomaan taivaaseen, jolla pilvet jo riisottivat illan auringosta.
Toinen teki samoin, ja sanoi vähän ajan perästä: