"Tiedätkö, äsken kun nuo sorsat uivat esille, niin minussa käväsi ihan yhtäkkiä semmoinen ilo ja elämä, että lienenkö koskaan sentapaista tuntenut."
"Mutta niinkuin se tuli, niin se meni," sanoi toinen hymyillen, ihankuin olisi puhunut hyvin tutusta asiasta. "Niin se on aina. Huomasitko, mistä syystä se meni?"
"Huomasin. Minä tahdoin innostua vielä enemmän, ja siksi rupesin katsomaan avaruutta, katsoin tuota pilveä, tuota, joka noin punertaa, — ja juuri silloin se meni."
"No?"
"Minusta yhtäkkiä tuntui, että tuo pilvi on kuollut eikä tiedä mitään kauneudestansa. Sitten katsoin alas ja minusta rupesi näyttämään kaikki maassakin kuolleelta. Tuo valkoinen koivu ei tiedä mitään siitä, että se kuvastuu veteen ja että lintu nukkuu sen oksalla. Tuo kahilikko ei tiedä kahisevansa. Ja sorsatkin — jos oikein ajattelee — eivät ne tiedä, mimmoista nyt on, ne vaan tavoittelevat ruohojansa ja niitä pureskelevat, ja siitä sitten syntyy se runollinen veden porina!"
Hän sai tällä puheellaan toisenkin alakuloiseksi. Ja kauan he eivät puhuneet mitään, katselivat vaan eri esineitä ympärillään ajatellen molemmat samaa, sitä, mikä oli kuollutta ja mikä elävää.
Pilvi ei ole mitään muuta kuin sumujoukko. Se ei tiedä mitään tästä maasta, jota se palvelee, se ei tiedä, että se kastelee kasvullisuutta, milloin antaa varjoa ja milloin sallii auringon pilkistää esille. Se houkka luulee tarkoituksekseen ajaa tiedottomana takaa toisia sumupilviä, milloin yhtyä niihin, milloin erota niistä. Se tietää vaan, että niin täytyy ja täytyy. — Sillä on ikävä ja se huokaa yhdessä kaiken muun luomakunnan kanssa.
Mitä jos ihminenkin on vaan tuommoinen tiedoton luoma, joka tosin luulee itsestään hyvinkin paljon, mutta oikeastaan palvelee vaan vieraita tarkoituksia, on vaan välikappaleena vieraissa asioissa!
Tietysti niin onkin. Ihminenkin huokaa koko luomakunnan kanssa. Ei missään ole pysyvää onnea maan päällä! Täällä on loppumatonta puuhaa, pettymistä ja tuskaa. Ihminen ei ennätä hetkeksikään levähtämään. Hänen täytyy ja täytyy. — Maailman koneiston säälimättömät rattaat ruhjovat hänen jäsenensä ja musertavat hänet allensa, mutta hänen vaan täytyy ja täytyy. — Loistavat esineet vetävät häntä puoleensa, kulta lumoo hänen sydämmensä, hän viehättyy kun kuulee vieraiden ihmisten mainitsevan hänen nimeänsä ja hurmautuu omaan kuuluisuuteensa. Häneen on istutettu vastustamaton pyrkimys omaan personalliseen onneensa. Hän tavoittaa ja tavoittaa — eikä saavuta mitään. Koko tulos on vaan siinä, että hän on koko ikänsä ajan väsymättömästi puuhannut. Häntä on siis kaiken aikaa vetänyt nokasta tuo hänelle tuntematon ulkopuolinen tarkoitus, jolle hänen puuhansa ja aivovoimistelunsa ovat jostakin syystä olleet tarpeen. Sillä hänelle itselleen ei jää kaikesta tästä hyvästä kuin sylenala kirkkomaata, pieni hautaristi ja sen juurelle mätäs kuihtuneita kukkia.
Silloin nousi toinen ystävyksistä yhtäkkiä istualleen ja sanoi vilkkaasti: