Kuule ainoastaan, vaan älä näe!
En ole sytyttänyt sinun mielikuvitustasi, että sinä vielä silmilläsikin näkisit mitä korvasi ovat sinussa herättäneet. Silmäsi minä tahdon nostaa sotaan sen pauhaavan hekuman kanssa, joka vavahuttaa sinun sieluasi.
Soikoon juhlahumu sinun korvissasi ja tanssikoot sinun aivoissasi keijukaiset paljaine jalkoinensa. Minä vien sinut keskelle sitä suurta pääkaupunkia, joka päihtyneenä pääsiäistänsä viettää, jota varten koko maa on elänyt, jossa ei ainoastaan ilma, vaan kaikki muurit ja kivijalat vapajavat juhlan järistyksessä, ja semmoisen kivisen seinän lokeroon minä muuraan sinun pääsi. Terota korvasi ja kuule. Muuri tutisee tanssin tahtiin. Mutta silmäsi minä käännän pimeään kellarihuoneeseen, missä tuikkii puiselta pöydältä yksinäisen yölampun himmeä valo, vaivoin ylettyen ruskean harmaihin kiviseiniin, vaivoin myös matalaan, tihkuvaan holvikattoon. Valo tuikkii, mutta huone on tyhjä.
Mikä hiljaisuus keskellä pauhua!
Näetkö sinä mitään?
Odota. Sinä totut kohta pimeään. Silmäsi mustuainen kohta suurenee. Se herkistyy ja vavahtelee niinkuin hirven, joka putosi rotkoon ja vapisee tietämättä missä on. Nyt sinä jo erotat kattoholvien taitteet, erotat myös matalan oven pimeästä. Näet, että ovi hiljaa aukenee, näet, että kaksi miestä astuu sisälle, hiipien, arasti ympärilleen urkkien, ikäänkuin kaksi pakolaista, jotka kätkeytyvät vainoojalta.
Katso, jonkun aikaa liikkumattomina seistuaan he huomaavat olevansa yksin, he rauhoittuvat, he päästävät kantamuksensa käsistään, ja toinen heistä, mustapäinen nuorukainen, antaa kohta väsymyksellensä vallan. Huoahtaen hän istuu penkille ja kyynäspäät polvia vasten nojautuneina jättää päänsä käsien varaan.
Mutta toinen, vanhempi, harmaapartainen, rupeaa pöydän ympärillä puuhaamaan illallista. Hän kaivaa säkistään jotain kaloja ja asettelee ne esille, etenee sitten huoneen pimeihin nurkkiin, nuuskii sen kaikki lokerot, löytää milloin jonkun vadin, milloin lusikoita, milloin juomaleilin, ja kantaa kaikki järjestänsä pöydälle. Hänen poskipäänsä ovat hymystä pyöristyneet. Nähtävästi hän hymyilee sitä asiaa, että saavatpa hekin, vaikka vainotuita pakolaisia, itsellensä illallisen aikaan.—Se, joka istui penkille, nostaa päänsä käsien varasta. Hänellä on vain vähän jotain sanomista, ja sormet jäävät koukkuisina odottamaan milloin hänen musta kihara päänsä taas jättäytyy heille. Mutta hän huomaa illallislaitokset, nousee ja reipastuen alkaa asetella pöydälle mitä löytää sopivata.
Kesken kaikkea vanhus hätkähtää ja peittää kädellään lampun liekin. Ovi on auennut raolleen. He seisovat molemmat hetken kuin kivettyneinä paikoillaan. Pihan pimeästä joku tai jotkut kurkistelevat sisälle. Epävarmana, silmiä varjostaen sieltä koetetaan erottaa keitä on sisällä. Mutta arvattavasti molemmin puolin samassa tunnetaan toisensa. Sillä vanhus ottaa kätensä valon edestä, nuorukainen jo kiirehtii ovelle, ja se, joka oli tulossa, kääntyy taakseen ja nyykäyttää rohkaisevasti päätään pimeään. Viisi—kuusi, ei—kaikkiaan seitsemän miestä astuu peräkkäin kynnyksen yli huoneeseen. He ovat kaikki noiden kahden ystäviä, mutta hekin ovat niinkuin pakolaisia. Huoneeseen tultuaan he ensin jäävät ovelle ja hyvän aikaa tirkistävät ulos pimeään ennenkuin painavat sen kiinni. Yksi heistä jääpi sinne vahtimaan. Muut tulevat nyt peremmälle, näkevät pöydän, ja kaikkien suu menee nauruun. Joku heistä hykertää käsiään ja tuntuu muka kehuvan illallisvalmistuksia, vaikk' eihän siinä ole paljon muuta kuin kalaa ja leipää jonkun juomaleilin ympärillä. Heitä näyttää kaikkia huvittavan se, että he kellarin hämärässä, keskellä kaupungin pauhua, keskellä vainoojain pesää, aikovat syödä juhla-ateriansa.
Mutta vieläkin he näyttävät odottavan jotakin, sillä eivät he istu syömään, vaikka on jo myöhäinen yö.