Ei, ei, ei… Vallesmanni ei ota vastaan enää tänään … ei, ei, se ei käy laatuun, täytyyhän ihmisen joskus saada levähtääkin… Onhan ovelle merkitty vastaanottoaika … ei, ei, tulkaa huomenna, hyvästi, hyvästi, ne on yksityisiä asioita…
Sulkee oven. Miehet poistuvat.
VANHA-LIISA tuopi kyökistä tarjottimella pulloja ja muuta pöytätavaraa.
TYYNI LEANDER tullen kansliahuoneesta: Sano, Vanha-Liisa, oliko tuo nyt todella meidän Hektorin tekoja eikä minkään vieraan koiran?
VANHA-LIISA. Oli, rouva. Se katosi jo illalla—kyllä huusin moneen kertaan, mutta ei se tullut, ja niin jäi minulta kahlitsematta. Siitäkö asiasta nuo miehet—?
TYYNI LEANDER. Ei, ei, niillä oli jotain omia asioita. Tulevat milloin sattuu! Jos ihminen on vallesmanni niin hän ei saisi edes syödä rauhassa! Huokaa: Mutta minä vielä siitä koirasta… Eikö ole ihmeellistä, ettei maailmassa voi olla pienintäkään iloa, johon ei aina sekaantuisi jotain surullista. Sen olen niin varmaan huomannut.—Pankaa pomeranssi-viinaa eikä tuota.
VANHA-LIISA muuttaa pullot.
TYYNI LEANDER. Tai antakaa sentään tuonkin jäädä pöytään.—Kuinka iloitsinkaan saada vastaanottaa herraa metsästysretkeltä, valmistaa tämä illallispöytä parhaani mukaan—laittaa niin somaa—koko päivän olen ajanut asiamiehiäkin pois—mutta eikös vain sittenkin pitänyt tulla jotain ikävää! Koko iloni on häiriytynyt tuon jutun vuoksi. Ja mitä se oikeastaan minuun koskee?
VANHA-LIISA merkitsevästi. Onkohan ihmisen hyvä paeta suruja?
TYYNI LEANDER. Ah, sinä olet jumalinen, sano, eikö voisi tehdä niin, ettei koko asiasta tulisi mitään? Vanha-Liisa,—jospa salaisimme!