VANHA-LIISA. Salata ei saa, mutta tarvinneeko tuota antaa ilmikään. Minä en sano mitään, ellei kysytä. Ja Kuula on juovuksissa. Tapahtukoon Herran tahto.
TYYNI LEANDER. »Herran tahto, Herran tahto»—niin te jumaliset aina sanotte. Ettäkö antaisi kaiken mennä ja tapahtua itsestään?
VANHA-LIISA. Niin, että antaisi kaiken Herran haltuun eikä pelkäisi sitä mitä tapahtuman pitää.
TYYNI LEANDER. Huh! Johan sinä sanot aivankuin ennustaisit jotakin! Liisa? Mikä on mielessäsi? Oh, älä luulekaan! Mieheni on kertonut minulle kaikki, ja vaikka sinä tunnet hänet pienestä asti, tiedän ja tunnen minä hänet vielä paremmin … kaikki, ihan kaikki … meidän välillämme ei ole pienintäkään salaisuutta. Mikään ei voi olla minulle yllätys.
VANHA-LIISA. Se on kovin hyvä kaiketi … ja niin harvinaista…
TYYNI LEANDER. Niin, niin, ihan kaikki… Mutta kaikki on kuin vannoutunut tänään saamaan minut hermostuneeksi. Kohta hän on täällä, ja minä en osaa teeskennellä; jos jotain on sydämelläni, se näkyy kohta minun päältäni, nauruni on luonnoton, jotain tulee suupieleen, ah—he huomaavat aina. Minun täytyy avata ikkuna—pois … pois nyt kaikki semmoinen … hui-hai, tralalala… Anton on ihan varmaan pian kotona, mitä luulet?
VANHA-LIISA. Herra on jo kotona.
Menee kyökkiin.
ANTON LEANDER näyttäytyy eteisessä metsästyspuvussa, iloisena ja reippaana: Halloo, halloo!
TYYNI rientää avaamaan ovea: Ah! Vihdoinkin! Vihdoinkin!