ANTON. Mine teytte virkkavelvollisus…
TYYNI. Käske takaisin ennenkuin on liian myöhäistä … minä pyydän … minä rukoilen sinua. Ah, sinä pudistat päätäsi. Sinulla on jokin paljoa, paljoa ylempänä kuin meidän rakkautemme, mutta se »ylempi» ei ole mitään muuta kuin sinun—virkasi!
ANTON. Se on virkkavala, Tyyne.
TYYNI. Se on sinun kylmyytesi … sinussa on jotain koleata, kalseata, alkuperäistä, mahdotonta,—joka tekee minun niin kipeätä ja—vieroittaa sinusta. Voi, Anton, tulee hellästi viereen: sinussa on kuitenkin myös jotain ihan toista—niin lapsellisen hyvää ja hellää…
ANTON. Nej, det kan vara nog med detdär. Menee puhelimen luo, soittaa: Saissinko herr kommunalläkaren Brenner. Tack.
TYYNI hätääntyneenä: Miksi lääkärille?
ANTON odottaa kuulotorvi korvalla: No-o, teytty toimitta ruumintarkkastus.
TYYNI tempaa kuulotorven nopeasti hänen kädestään: Mitä teetkään? Ei, ei! Heidän välillään syntyy taistelu.
ANTON. Men tillåt mig ändteligen… Vad är det, Tyyne? Är du från dina sinnen? Låt mig då tala…
TYYNI. Ei, ei, ei, Anton, et saa, et saa! Syrjäyttää hänet väkivoimalla, pudottaa kuulotorven roikkumaan, tuskallisesti huudahtaa: Se on Maria Martola!