ANTON. Maria Martola?!
Sortuu tuolille kuin salaman lyömänä.
TYYNI jonkun ajan kuluttua, hiljaisesti: Minä tahdoin säästää sinulta … itkee: Jos olisit antanut anteeksi, et olisi koskaan saanut tietää kuka se oli. Mutta nyt … voi, voi… Huomaa Antonin masennuksen: Anton, mikä sinun on? Polvillaan hänen vieressään: Anton, koeta rauhoittua. Sinun täytyy muistaa sydänvikasi!
ANTON. Jag är förlorad, Tyyne.
TYYNI. Hukassako—sinä? Sitä en ymmärrä ollenkaan. Olethan rehellisesti kertonut minulle entisyytesi, ennenkuin vielä yhteen menimmekään. Jos olet nyt tullut lapsen isäksi, ei se sinua minun silmissäni alenna… Eihän lapsen kuolema ole sinun tekosi, Anton. Ja jos meidän rakkautemme ei ole hukassa, niin mikä silloin voisi olla hukassa, en ymmärrä?
ANTON. Hon skall få sitt straff för barnamordet, därför ser jag ingen räddning för mig. Skandalen kan ej undvikas. Jag måste anmäla saken. O, jag står icke ut med detta!
TYYNI vähän ihmeissään: Niinkö sinä sen otat?
ANTON. Du förstår icke en man—har aldrig förstått. Ack, jag måste få tala med henne—genast—genast!
Ovikellon soitto kansliahuoneen eteisestä.
ANTON säpsähtäen: Vad var det?