MARIA MARTOLA ihmetellen katsoo Anton Leanderiin: Pitääkö minun sekin sanoa todistajain kuullen?
ANTON LEANDER. Jaa. Kuuntelee äärimmäisessä jännityksessä.
MARIA MARTOLA. No niin … tahdoin peittää—salaisuuteni maailmalta. Ennen olisin antanut itseni hengiltä tukahuttaa tai elävältä tulessa kärventää kuin ilmaissut maailmalle kuka… Ajattelin juosta rannankalliolta veteen, mutta ruumiini olisi löydetty ja minun tilani havaittu, ja maailma olisi ehkä ruvennut arvailemaan…
ANTON LEANDER itsekseen. Min gud, min gud!
MARIA MARTOLA. Päätin senvuoksi synnyttää ja tappaa ensin lapseni, kätkeä sen ruumiin ja vasta toivuttuani lopettaa itseni. En luullut kenelläkään olevan vihiä minun tilastani. Kun tunsin hetken lähestyvän, menin lehtoon. Synnytettyäni odotin lapsen parahtavan, mutta se ei parahtanut eikä liikkunut. Kohausin istualleni. Lapsi oli tukehtumassa… Minä en auttanut.
ANTON LEANDER. Tiesikö Maria, ett laps olis jeeny elon, jos Maria olis auttanut?
MARIA MARTOLA. En ollut tietävinäni, mutta tiesin … tiesin … tiesin… Saamatta henkeä se hyvän aikaa aukoili suutansa, niinkuin vedestä nostettu ahven, näin… Sitten alkoi ruumis nytkähdellä, vavahti pari kertaa, kouristui, eikä suu auennut enää… Ja minä aloin uskotella itselleni, etten ollutkaan lapsen surmaaja … että se oli kuollut oman kuoleman … enkä juossut jokeen.—Voi minua tyhmää! Siitä hetkestä en ole yöllä enkä päivällä silmiäni ummistanut. Sillä kohta kun ummistan, näen vain lapseni, enkä minä voi sitä näkyä kestää. Mitä on vankeus, mitä häväistys sen tuskan rinnalla, jonka tunnen nähdessäni sitä alati samaa unta!
Menee tainnoksiin poliisin ja Vanhan-Liisan syliin.
POLIISI niistää nenäänsä.
VANHA-LIISA antaa vettä Maria Martolalle.