ANTON LEANDER. Hen voi pahon, me teytte kesköitte telle kertta.
LEONTJEV rientää eteisovesta kansliahuoneen kautta ojennetuin käsin Anton Leanderia kohden, välittämättä jäljessä tulevan Tyyni Leanderin pidättelemisistä. He palaavat kävelyltä. Leontjev on liikutettu, äänessä yhtaikaa sekä nuhtelua että lohduttelua: Antón Antónovitsh! Antón Antónovitsh!
ANTON LEANDER. Herr Leontjeff, mine pyyde anteks, mut te arvasi oikke, meil soppi parempi hoomen, minul on hyvin ikkeve asia…
LEONTJEV. Eheei, njut minjä ei enne meene, njut minjä tahto auttama yystevä … minjä paaljo nehny malimas maleurs … paaljo…
TYYNI. Niin, Anton rakas, minun täytyi selittää herra Leontjeville… Hän on todellinen ystävämme… Kuule mitä hänellä on sinulle sanottavaa.
LEONTJEV. Yystevät, teme aasia piitä—näin … näin … painaa käsiään alaspäin … sh! sh!… ei miite ei kuuka ei tiedä, ei kuuka, ei kuuka.
ANTON LEANDER pudistaa päätään ja tekee torjuvan liikkeen kädellään.
TYYNI. Mutta kuuntelehan mitä hän sanoo.
ANTON LEANDER. Se ei key Soomes, mine on soomalain virkkamees, mine teytty soira lakki.
LEONTJEV. Nu miite »laaki»—»laaki»?! Me kaikki—ihmiset.