MARIA MARTOLA. Unia? Niin, niin, unia, vaikka vain hetkeksi silmäni ummistan.
LEONTJEV. Näke paaha uni: lapsi kuolema, vuota veeri ja kaikki? Njiin?
MARIA MARTOLA. Ei, ei, unessa lapseni elää, en ole tappanut … hän osaa jo nauraa ja lepertää: äiti, äiti! Ja meillä on mökki harjun rinteellä, kuistikon luona on pyöreä kukkalava ja tuonnempana pähkinäpuunlehtoja. Ja kun minun täytyy mennä joelle vettä noutamaan, en ymmärrä kuinka uskallan lapseni jättää … se istuu paitasillaan maassa ja päästelee hiekkaa sormiensa välitse … noin… Ja minä juoksen joelle sydän kurkussa ja kiirehdin hengästyneenä takaisin: siinä hän istuu, ennallaan. Minä tempaan hänet syliini ja hän pienillä hiekkaisilla käsillään nipistelee minun poskiani ja nauraa veitikka. Minä suutelen hänen poskiansa ja kaulaa ja painan pääni hänen rintaansa vasten ja lämmin paitanen tuoksuu rakkaalle, rakkaalle lapselleni… Minä tahdon pukea hänet, minä rupean viemään häntä sisälle ja aijon nousta rappusia,—silloin aina havahdan … ja näen ettei sylissäni ole mitään…
Kaikki kääntyvät liikutettuina poispäin.
MARIA MARTOLA. Ja muistan kaikki … kaikki…
Nyyhkyttää.
TYYNI LEANDER johtaa Maria Martolan hellästi kyökin ovesta.
LEONTJEV tulee Anton Leanderin viereen: Antón Antónovitsh, juumala rangaista, te nehnyt? juumala anta kaunis uuni, juumala rangaista, ei iihmine taarvis.
ANTON LEANDER. Herr Leontjev, teille on oikke: mine ei saa raporteera.
LEONTJEV liikutettuna: Antón Antónovitsh, pazvoljte vas patsalavatj! (Syleilee Anton Leanderia). Njut kaaikki hjuvä. Njut minjä ootta Maari Venejel, mine taarvis matila suomalainen ekonomka. Mine ootta, da. Mine anna henel hjuvä, hjuvä paikka.