On vähitellen sekaantunut ja sanoo viimeiset sanat silmät ummessa houraillen, sitten vaikenee ja nukkuu hengästyneenä.
PAAVALI kuuntelee äidin hengitystä, päättää hänen nukkuvan, aikoo sammuttaa pöytälampun.
ÄITI herää kiljahtaen: Se tulee taas, se tulee taas! Apuun! Paavali!
PAAVALI jälleen äidin vuoteen luona: Tässä olen äiti. Sehän oli vaan unta, älä pelkää, äiti kulta, se oli unta—unta!
ÄITI: Ah, se on unta, ja kuitenkin on kaikki totta. En tahdo enää nähdä sitä unta, en, en! Tule, minä pitelen sinusta, etten jälleen nuku. Oma, armas poikani! En tahdo, en tahdo!
PAAVALI: Mitä siis tapahtui siinä unessa, äiti? No, sinä olit tanssijaisissa, siellä oli se suuri runoilija, ja mitä sitten?
ÄITI: Sitten tuli kuolema, rakas Paavali.
PAAVALI: Kuolema?
ÄITI: Niin. Kuolema koputti ovelle, ja kaikki jättivät minut. Mutta minä en avannut, en. Minä … mitä ikinä minussa oli voimaa, sydämmessä, rinnassani,—voi, rakas lapseni, kaikki voimani minä ponnistin,—ja heräsin, ja tässä nyt olen luonasi eikä se ole vielä vienyt minua pimeään yöhön. Mutta jos vielä kerran nukun, en enää jaksa herätä. Pitele siis minusta, puhu koko ajan, pidä valveilla…
PAAVALI: Äiti, sinä hourailet. Olet nähnyt unta…