PAAVALI kuuntelee nukkuvan hengitystä, etenee varpaillaan, laskeutuu ensin toisella sitten toisella jalallaan polvilleen, mutta äidin liikahtaessa kääntää päätänsä ja menee taas kuuntelemaan; sammuttaa pöytälampun ja heittäytyy polvilleen korituolin ääreen, jolloin hänen äänettömän rukouksensa intohimoisuus ja hartaus käy ilmi ainoastaan hänen ylösnostetusta katseestaan ja ristiin pantujen, kohotettujen käsiensä pyytävästä nytkytyksestä. Kaksi kertaa hänet tapaa väsymys ja hän vaipuu nojatuolia vasten, sitten uudestaan rukoukseen kavahtaen. Kolmannella kerralla nukkuu lattialle, pää ja kädet tuolilla.
Pimeydessä alkaa tuntua salaperäistä punertavaa valoa, joka kasvamistaan kasvaa. Samalla alkaa myös kuulua hiljaista viuluorkesterin soittoa, joka valon mukana selvenee ja muodostuu vihdoin vienon sulavaksi valssisäveleksi.
ÄITI on tämän aikana aavemaisesti kohonnut pystyyn. Hän on valkeassa tanssijaispuvussa. Astuu kevyesti ja kuulumattomasti keskelle huonetta, nyykäyttelee päätänsä joka suunnalle tanssisoiton poljentaa jäljitellen.
Tanssi. Minne äiti nyykäyttelee, sieltä ilmestyy tanssivia olentoja; herrat hännystakeissa ja avoliiveissä, kädet hansikoituina; naiset valkeissa puvuissa. He ilmestyvät tanssiaskelin, yksitellen, mutta yhtyvät vähitellen pareiksi, tuontuostakin sulavasti, pysähtymättä vaihtuen. Äiti tanssii keskustassa. Milloin hän joutuu oikeanpuoleisen peräoven läheisyyteen, rientää hän sieltä, parinsa jättäen, taakseen katsahdellen, pelästyneenä etupuolelle huonetta, yhtyen toiseen tanssijaan. Iloa teeskennellen hän koettaa levottomana pysyttää tanssijajoukkoa ympärillään. Vihdoin hän sisällisen levottomuuden vuoksi väsyy ja melkein tajuttomana nojautuu seinää vasten. Soitto silloin myös hiljentyy, valaistus kadottaa voimansa ja tanssijat alkavat heti, vuorotellen esiintyen ja yhä valssin poljennassa tehdä hänelle syviä jäähyväiskumarruksia, painuen yhä peremmälle. Äiti havahtuu. Kauhuissaan hän tekee rajun voimainponnistuksen ja jälleen yltyneen soiton mukana alkaa uudelleen tanssin. Koko huone täyttyy hetkeksi tanssijoista. Koputus ovelle, kolmasti, harvaan.
ÄITI kirkasee pelästyksestä, juoksee pois oven luota, johon oli tanssin aikana joutunut, ja pysähtyy kuin kivettyneenä vasemmalle etualalle.
Valaistus muuttuu kelmeän vihertäväksi, kirkkaan kuutamon kaltaiseksi.
Kaikki tanssijat ovat samassa hetkessä kuin pois puhalletut. Toinen koputus ovelle.
ÄITI kolkon epätoivoisesti: Tiesinhän minä sen, tiesin! Voi teitä huonoja tanssijoita! Ette jaksaneet. Kun vähänkin valkenee, jo teidän on aika lähteä, yö lamauttaa voimanne, teitä uuvuttaa, teitä nukuttaa! Jätitte! Jätitte!
Kolmas koputus ovelle.
ÄITI säpsähtää, mutta hänen vastauksensa on kohtelias ja ystävällinen: Heti paikalla,—siinä silmänräpäyksessä!