Ottaa pöydältä lampun ja lähtee aukaisemaan ovea, on vääntävinään lukkoa, työntää oven molemmat puoliskot yhtaikaa auki.
TUNTEMATON seisoo avatun kaksoisoven pimeässä taustassa, liikkumattomana, kokonaan valkosessa puvussa, pidellen maahan nojautuvaa valkeavartista ja valkeateräistä viikatetta.
ÄITI tekee semmoisen hymyn, jolla tavallisesti otetaan vastaan vieraita. Kohteliaasti kumartaen hän osottaa tuntemattoman astumaan sisälle ja menee itse asettamaan lamppua takaisin pöydälle, jolloin hänen salattu kammonsa tulee näkyviin lampun rämisevästä tärisemisestä hänen kädessään.
TUNTEMATON jättää viikatteen eteiseen ja lähestyy kuulumattomin askelin äitiä.
ÄITI osottaa hänelle tuolia toisella puolella huonetta ja istuisi itse toiselle puolelle, mutta Tuntematon on seurannut hänen kintereillään ja hän pysähtyy säpsähtäen.
TUNTEMATON kättänsä äidille ojentaen, hiljaa, leppeästi: Katariina,— tule!
ÄITI voimatta ylläpitää kohteliaisuutta: Älkää teeskennelkö! Te ette ole minun miesvainajani, vaikka äänenne onkin sama ja vaikka olette koettanut tehdä itsenne hänen näköisekseen. Silmänne valehtelevat ja pelkkää petosta on myös lempeä hymynne. Ihan suott'aikoja ilveilette. Minä tunnen teidät. Te olette—kuolema!
TUNTEMATON: Siksi minua sanotaan.
ÄITI: Mutta minä vihaan teitä! Minua inhottaa teidän lempeytenne ja teidän muka sovittava hymyilynne. »Sovittava!» Mitä sovitusta te voitte tarjota! Niinkuin ryöväri, niinkuin raateleva peto te iskeydytte ihmiselämään,—ja hymyilette! Ojennatte kättä! Vihaan teitä kaikesta sydämestäni, ja voimastani, ja mielestäni!
TUNTEMATON: Katariina, ei ole kenkään tehnyt sinun kanssasi sopimusta elämäsi pituudesta.