ÄITI rukoilevasti, ojennetuin käsin, sitten polvillaan: Eikö ihmistahto ole teille mikään syy? Mekin ihmiset joskus säälistä jätämme kukan taittamatta, ettekö te?—Armoa minä rukoilen sinulta. Sinä olet henki, etkö siis voi nähdä, kuinka sieluni kaikki voimat kärjistyvät ja ojentuvat sinua kohden janoiseksi rukoukseksi: älä katkaise elämäni lankaa, älä sammuta silmieni valoa! Sinun jäisessä johdonmukaisuudessasi täytyy sentään olla joku sopukka, jossa lämmin sydän sykkii,—joka palavan rukoukseni kuulee. Jos sinä oikeutta rakastat, olet sinä varmaan myös hyvä,—osaat heltyä, etkö osaakin? osaathan? Tiedät mitä kyynel on, mitä ihmissurun mittaamaton syvyys,— sinä hyvä, sinä hellä,—annathan, annathan minun elää? annathan?
TUNTEMATON vaikenee niinkuin yhä kysyisi pätevämpiä syytä.
ÄITI: Voi minua! Aivoni, aivoni, miksi kiellätte minulta palvelustanne tärkeimmällä hetkellä!
TUNTEMATON: Katariina, sinä tuskailet. Tiesithän sinä, että kerran— ennen tai myöhemmin—tämä hetki kuitenkin tulee. Eikö ole yhdentekevää milloin?
ÄITI: Yhdentekevää! Ah, nyt autoit itse minut jäljille! Juoksee korituolin luo, osottaa kädellään nukkuvaan Paavaliin: Tässä! Tässä on minun syyni, sinä armoton, sinä säälimätön, kylmä kuolema! Tässä!
TUNTEMATON: Se kuuluu joltakin.
ÄITI: Niin, eikö totta, se kuuluu joltakin. Mitäpä minä itsestäni! mutta häntä en voi jättää. Hänen tähtensä minun täytyy elää.
TUNTEMATON: Katariina, sinä olet hänen tähtensä valmis kaikkeen. Se on hyvä kuulla.
ÄITI toivehikkaasti: Saan siis elää?
TUNTEMATON: Mutta jospa hänenkin tähtensä sinun olisi kaikkein paras juuri nyt, tällä hetkellä…