ÄITI: Ah, sinä olet minut voittanut. Kaikki syyt olet minulta riistänyt, antautuneena seison edessäsi.—Ota siis minut! En jaksa enää. Tässä olen! (Peittää silmänsä käsiin): Missä on viikatteesi? Tee pian minkä teet.
TUNTEMATON: Viikatteeni on niitä varten, joita en ole saanut vapaaehtoisesti tulemaan.
ÄITI ottaa kädet silmiltään, katsoo ihmetellen, kirkastuvasti Tuntemattomaan, joka on avannut sylinsä: Jos vaan uskaltaisin—! Oletko sinä kylmä niinkuin sanotaan? Onko kaikki tuo valkea jäätä! Varros kun katson kerran suoraan silmiisi.—Totisesti olet sinä niinkuin miesvainajani,—sinä olet… Tämä on sinun Paavalisi! Sinä rakastat minun Paavaliani,—sinä olet minun lämmin, lämmin elämäni—!
Heittäytyy ojennetuin käsin kuoleman syliin.
Täysi pimeys. Aamun valkeneminen.
ÄITI makaa liikkumattomana vuoteessaan, peitteen alla, selällään, kädet ristissä rinnan päällä.
PAAVALI nukkuu entisessä asennossaan korituolin luona.
Kuuluu vasemmalla kuinka avain pannaan lukkoon ja ovi hiljaa avataan. Vähäistä kolinaa, niinkuin kyökkitoimissa oltaessa.
AUTTAJA-MATAMI astuu varovasti varpaisillaan käyden sisälle, kädessä maitokannu ja vihanneksilla täytetty torikori, jotka asettaa ovensuuhun. Katsoo ympärilleen, tulee sisemmäs: Nukkuvatko molemmat. Menee yhä varpaisillaan ikkunoille, avaa uutimet niin että aurinko paistaa sisään, muodostaen kukkainvarjot lattialle. Nostaa pois häkin päällä olevan vaatteen: Tyi-tyi, pikku lintu … onhan aamu, herää jo! Lintu alkaa hypellä ja päästellä yksinäisiä viserryksiä. Matami menee uunin luo, panee puut pesään, sytyttää, puhaltaa tuleen, viipyy kunnes kuuluu iloinen palon rätinä ja kohina. Nousee, korjaa lampun ja rohtopullot pöydältä, jonka nostaa syrjemmäs ja kattaa valkealla liinalla. Katsahtaa äitiin: Herranen aika kuinka kalpea! Lähestyy vuodetta, koskettaa hiljaa äidin kättä: Kylmä! Hyi kuinka säikähdin! Herättäen: Rouva! rouva!—Siunatkoon!—Kuollut!—Paavali! Paavali! ettekö kuule?—Siinä se nukkuu ja oma äiti on kuollut!—Kuuletteko? Äitinne on kuollut!
PAAVALI unisena: Mitä sinä puhut?