MATAMI: »Mitä sinä puhut»! Äitinne on kuollut!
PAAVALI: Äiti kuollut? Minunko äitini?
MATAMI: Voi poika raukkaa! Katsokaa itse.
PAAVALI ottaa molemmin käsin päästänsä, niinkuin kootakseen ajatuksensa, kääntyy päin äitiä ja hyökkää mielettömänä häntä herättelemään, pudistellen ja hellitellen: Äiti kulta, pikku äiti kulta, herää jo, herääthän? Raivokkaasti matamille: Se ei ole totta! Valehtelet! Valehtelet! Tuskaisesti rukoillen, hyvin nopeasti: Menethän tohtoria hakemaan, menethän tohtoria hakemaan, menethän viipymättä, mene joutuin, joutuin, joutuin! Viimeinen »joutuin» kohoo jälleen raivoksi: Ah!
MATAMI: Mitä tässä enää tohtori auttaa! Ettekö näe itse: sydän ei enää lyö, rinta ei hengitä. Tunnustelkaa: hän jo kylmenee.
PAAVALI: Ei, ei, ei, ei! Hyökkää mielettömänä eri paikkoihin huonetta, ikäänkuin hakien. Eteisessä hän selailee vaatenauloissa riippuvia päällysvaatteita: Hän ei ole lähtenyt.
MATAMI: Siunatkoon tuota poikaa! Hän on järjiltänsä! Puoleksi säälien ja puoleksi nuhdellen: Saako noin malttiansa menettää? Ensi kertaako tapahtuu että ihminen kuolee! Pitäisi jo toki olla vähän ymmärtäväisempi.
PAAVALI: Hän ei ole mennyt ulos. Hän on täällä sisällä.—Äiti, äiti, missä sinä olet? Oletko sinä ilmassa?—taivaassako? Vastaa! Vastaa minulle! Vastaa!
MATAMI koskettaa Paavaliin ja viittaa kädellään äitiin päin.
PAAVALI katsoo sinnepäin, tulee tuntoihinsa, menee hiljaa äidin vuoteen luo ja sortuu itkien sen ääreen: Nukuin! Nukuin! Nukuin!