MATAMI: Surku minun tulee tuota poika raukkaa…
Nostaa esiliinan silmilleen ja nyyhkyttää hiljaa.
PAAVALI hiljaa valitellen: Jäähyväiset jäivät sanomatta sinulle! Viimeinen sana jäi kuulematta sinun hyviltä huuliltasi. Olet pahoillasi… Olet pahoillasi, minä näen sen. Katsoo kauhulla äidin kasvoihin: Miksi ovat kasvosi noin totiset ja liikkumattomat? Äiti, äiti, minä en voi tätä kestää! Taas hiljaa, hellän rukoilevasti, silitellen äidin tukkaa: Äiti kulta, miksi et hymähdä anteeksi antavasti Paavalillesi? Etkö voi hymähtää? Kerran vaan vielä, yhden ainoan kerran, aivan hiukan vaan, hiukan… Tai ellet voi hymähtää, niin anna joku merkki olemisestasi… Muistaa, kavahtaa: Merkki?! Mitä sinä sanoitkaan minulle? »Annan merkin olemisestani» … »nyykäytän sinulle aina kun…» Käskit rakastamaan vieraita… Ketä, äiti, ketä?… Katsoo ympärilleen, tähystää epätietoisena matamia, joka itkee,—nousee, lähestyy häntä ujostellen, ja vähän kömpelösti taputtaa olalla.
MATAMI ottaa esiliinan silmiltänsä, hymyilee kyynelten läpi ja nyykäyttelee päätään Paavalille.
PAAVALI vetää hämmästyneenä kätensä ohimoille, pari askelta perääntyen: Miksi nyykäytit päätäsi, sano!
MATAMI ihmetellen: Eikö olisi pitänyt? Pahotinko mielenne, Paavali?
PAAVALI: E-ei. Sinä olet … sinä olet…
Vuoroin levittää kätensä niinkuin syleilläkseen häntä, vuoroin hillitsee itsensä:
Voi, et sinä sitä ymmärrä. Mutta katsos, minä aijon nyt olla niin hyvä sinulle. Sano vaan mitä sinulta puuttuu, ja jos olet köyhä, niin katso tänne: minulla on voimakkaat kädet, jaksan tehdä kaikkea mitä vaan tarvitset. Tarvitsethan, tarvitsethan sinä minua?
MATAMI liikutettuna: Paavali, Paavali, mikä enkeli te olettekaan, kun tämmöisellä hetkellä minua vierasta ajattelette!