Nyt vaikka tirkistäisitkin: tässä istuu ukko Sarkanen.
Haaveillen.
Ai, ai, jos minulle tämä vaan onnistuu, vain tämä ainoa kerta eläissäni! Mutta sitäkö olen ansainnut! Pois se! En ole ansainnut muuta kuin kepitystä huonon elämäni vuoksi; (jos vaan olisi tässä kylässä minun kepittäjääni). — Mutta ah, te kirkaskasvoiset herranenkelit, astukaa alas taivaastanne ja antakaa minulle selkään oikein Porvoon mitalla ja Kaskisten kyynärällä! Sen olen teiltä totisesti ansainnut. Ja kun olette minua hyvästi kepittäneet ja taivaallinen vihanne on jälleen asettunut, niin antakaapa onnistaa — tämän ainoan kerran — että saisin omakseni sen tyttöletukan, sen armaan Hilman, sen kultaisen nupukkani — aih, aih, sen päiväpaisteisen, sen kikattavan hili-hili-Hilmaseni.
Totisena.
Niin ja torpan vielä lisäksi, ellen liikoja pyytäne? — Sen vaan sanon, että jos nyt onnistaa, niin en viinan tilkkaa eläissäni maista, en ikipäivinäni, niinkuin en tätä pohjapisaraakaan enää suuhuni pane. Tehkää te sitten niinkuin taivaallisessa viisaudessanne parhaaksi näette.
Hieroo näköaukon ikkunaan, tirkistää ulos.
Taitaa tulla pitkäkin odotus.
Menee ottamaan nurkasta halkoja.
Jospa onnistaisi, hih!
Tosissaan.