Silloin Martti näytti tietä toisesta kohden, nousten itse edellä. Ja vasta hänen askeleitaan tarkoin seuraamalla Jöijenkin onnistui pysytellä kallion kupeella.
He pysähtyivät puolitiehen, emäkalliosta ulkonevalle louhelle, josta ei enää päässyt ylemmäs mihinkään, vaikka ylöspäin näytti kalliota olevan vielä yhtä huimaavaan korkeuteen kuin rannastakin katsoen. Tämäkin paikka oli sentään niin korkealla, että pisimpien rantakoivujen latvat vaivoin ylettyivät heidän jalkainsa tasalle.
Siinä kohden missä he seisoivat, oli kallion seinä märkää ja melkein mustaa, paikotellen kirpelän vihreän sammalen peitossa. Sama omituinen kohina kuului tännekin, kokonaisempana ja kumeampana. Kun Jöije varovasti kurkisteli alas, huomasi hän, että salmen vesi kulkee hänen editsensä! Hän katsahti ihmeissään Marttiin, mutta ei sanonut mitään, ettei olisi kovin tyhmältä näyttänyt. Mitähän se oli!
Tämä kaikki oli Jöijestä kuin satua.
Että maailmassa todella saattoi olla näin oudon uusia ihanuuksia, missä yhtaikaa korvaa huumasi jostakin syvyyksistä tuleva pauhu ja silmiä hiveli koivunlatvain hiljainen keinunta ihan tuossa jalkain juuressa, — missä musta kallio kohta selän takaa nousi huimaavaan korkeuteen ja suuret haukat siivet harrallaan liitelivät juuri pään kohdalla, — semmoisesta ei kaupungissa voinut uneksiakaan. Mutta siirtyivätkö he vai siirtyikö vesi?
Hänen täytyi saada jotenkin ilmaista ihmetyksensä Martille. Mutta kun hän sitävarten kääntyi taaksensa ja huudahti ihastuksesta, pani Martti vastauksen asemasta kaksi sormea mustaa kalliota vasten ja katseli häneen hymyillen, ikäänkuin olisi tahtonut asettaa Jöijen arvattavaksi jonkun ongelman.
Jöije kuitenkin ymmärsi heti kaiken. Ymmärsi, että tämä oli vain jatkoa heidän taannoisille keskusteluilleen: Martti tahtoi noilla kahdella sormellaan sanoa vannovansa kallion lujan valan, että hän puolestaan tulee suhtautumaan Jöijeen yksistään vain toverina — siinä tapauksessa nimittäin, että Jöije todella tahtoo Martin käyvän heillä opettamassa hänelle soutua ja muutakin kesäistä urheilua.
Tietysti Jöije ilostui Martin valasta sanomattomasti.
Hän aikoi ensi innossa hänkin panna kaksi sormea samalla tavalla kalliota vasten, sillä olisihan tässä oikeastaan hänenkin ollut nyt vannominen luopuvansa puolestaan kaikesta siitä millä Martti sanoi naisten vaikeuttavan semmoista toveruutta, eli siis luopuvansa ehdottomasti ja iankaikkisesti "ihailun" tavoittamisesta. Mutta viime hetkessä hän muutti aikeensa, ja sanoi vain: kiitos! Sillä kuka semmoista taitaa niin varmasti luvata. Näissä asioissa oli todella paras olla julkisesti mitään vannomatta. Ja olihan vähän ihmeellistä, ellei hiukan loukkaavaakin tuo Martin kallionluja varmuus, ettei Jöije muka milloinkaan tule saamaan sen suurempaa vaikutusvaltaa häneen. Kylläpä se mies oli varma itsestään! No, se oli hänen asiansa!
Kaikissa tapauksissa asia päättyi siihen, että Jöije vain itsekseen, omissa ajatuksissaan vannoi koettavansa olla ehdottoman luonnollinen ja pelkästään vain toverillinen kaikissa vastaisissa urheiluissa ja muissa mahdollisissa suhteissaan Marttiin.