Martti oli tämän urotyönsä jälkeen aivan kuin toinen mies, paljon vapaampi ja iloisempi. Kun he menivät jälleen veneeseen, hän alkoi kohta opettaa. Käski Jöijen istua viereensä, sovitti hänen käsiinsä toisen airon, otti itse toisen, ja he alkoivat soutaa yhdessä. Vene totteli. Tahti yhä varmistui, Jöije saattoi vetää yhä voimakkaammin. Mitään niin hauskaa kuin tämä soutu oli, ei Jöije muistanut ennen kokeneensa.
Martti jo solkki vallattomuudessaan ruotsia, mutta Jöije ei nyt ehtinyt kuullakaan. Sen hän vain hämärästi muisti, että oli verrannut Martin päivettyneitä käsiä omiin valkoisiin kaupunkilaisiinsa, ja että "toverin" jalatkin olivat yhtä päivettyneet — sillä hän oli riisunut pois märät saappaansa — ja vielä että Jöijen omat valkoiset varpaat näkyivät kiipeämisessä revenneestä sukasta.
Kauan ei tätä hauskuutta kestänyt, sillä Martti rupesi soutamaan yksin ja Jöijen täytyi vastustelematta siirtyä perätuhdolle. Samassa hänen huomionsa kiintyi peräti omituiseen asiaan: Vaikka Martti ei paljoakaan soutanut, niin rannat ja kalliot molemmin puolin lipuivat merkillisen kiireesti silmien ohitse. Eikä vesi ollut enää tyven, vaan poreili ja mulskahteli veneen vieressä. Samassa alkoi tuo outo kohinakin pelottavasti kasvaa ja Jöije huomasi etempää salmesta vedenkuohuja ja vaahtoisia hyrskähdyksiä. Silloin hän säikähti omaa ajatustaan: nuo aallot varmaan olivat sitä mitä sanottiin koskeksi, josta hän oli lukenut ja nähnyt kuvia ja kuullut kerrottavan sekä hauskoja että myös kovin hirvittäviä juttuja.
Varmaankin Martti huomasi, että Jöijen sydäntä hiipasi viehätyksen ohella myöskin kauhistus, koska hän äkkiä työnsi airot syvään veteen ja silmät pyöreinä kysyi: Pelkäättekö!
Ja vaikka ei Jöije sanonut lainkaan pelkäävänsä, niin Martti ei uskonut, vaan alkoi voimakkaasti soutaa vasten virtaa takaisin.
Tällöin häneltä kuitenkin katkesi toinen hankavitsa.
Hän nousi seisaalleen ja tunnusteli airolla pohjaa, jota ei tavoittanut. Mitä varten hän tunnusteli pohjaa, ei Jöije ymmärtänyt.
Vesi käänteli ja vähän keinutteli ajolle joutunutta venettä, joka loittoni keskemmälle virtaa. Rannat alkoivat lipua vielä nopeammin ohitse.
Martti seisoi hetken aikaa neuvottomana. Sitten hän vaati käskevällä päänliikkeellä Jöijeä siirtymään kokkapuolelle. Eikä ruvennut odottamaan, kun Jöije veneenlaidoista pidellen rupesi varovasti nousemaan, vaan tuli vastaan, tarttui voimakkaasti hänen käsivarsiinsa ja koholle nostaen kiepsautti ohitsensa, laskien istumaan soututuhdolle. Itse hän otti airon käteensä ja rupesi puoleksi seisten, toinen polvi perätuhdolla, melomaan koskeen päin.
Eikä vastannut sanaakaan Jöijen kysymyksiin, eikä kertaakaan edes katsahtanut, oliko Jöije peloissaan vai ei.