— Hän nukkuu.
Estelyistäni huolimatta Jöije alkoi vetää minua sisälle. Koetin siinä temmellyksessä saada hänelle selväksi kuinka vastainen tuttavuuteni Martin kanssa voisi mennä pilalle, jos näin sopimattomasti alkaisimme. Nämä perustelut vain naurattivat Jöijeä. Hän vaati hiljaisuutta ja puhumattomuutta, sulki kädellään suuni ja sai kuin saikin vedetyksi minut eteiseen.
— Sinun täytyy saada edes nähdä hänet. Tule tänne, tästä sinä näet hänet. Katso tuonne.
Me olimme kookkaanlaisessa huoneessa, jota kuu himmeästi valaisi. Edessäni olevaa seinää vastassa näin kahdet parit suksia, toiset pitemmät, toiset vähän lyhemmät. Pitemmät ovat Martin, lyhemmät Jöijen, ajattelin. Melkein keskellä huonetta oli kirjoituspöytä, jolla paitsi kirjoja näkyi jotain käpertynyttä paperia.
— Tuonne, tuonne, sanoi Jöije ja käänsi pääni kohti sisäpuolista nurkkausta. — Juuri noin hän valveillakin hymyilee.
Aivan oikein. Nyt aloin erottaa nukkuvaa Marttia muusta pimeästä, joka vallitsi nurkkauksessa.
Hänen kasvonsa olivat kääntyneinä meihin päin ja todella hymyilivät. Suu oli vähän auki. Ainakin kaksi ylintä paidannappia oli myöskin auki, joten hänen rintansa oli paljastunut kuin merimiehellä. Kuunsäde kiilui etuhampaasta, antaen omituista hymyilevää eloa nukkuviin kasvoihin.
Mutta vaikka olisi ollut vieläkin pimeämpi, niin olisin sittenkin heti osannut kuvitella mieleeni noiden kasvojen ilmeen, jopa vähimmätkin piirteet, niin peräti tuttu oli minulle tuo ulkonäkö: järven siniset, tarmokkaan raikkaat silmät, terve, punaisen kellervä iho — minä sen tiesin, vaikka en suinkaan voinut nähdä. Tiesin, koska olin nähnyt lukemattomia muita juuri hänen kaltaisiansa. Suomalaisempia kasvoja ei enää voisi löytää, nuo olivat kuin perikuva kaikista sellaisista. Vielä pitää lisätä kuvaan voin keltainen tukka, joka itsepintaisesti kihartuu — ei siksi että se olisi tukan ominaisuus, vaan jostakin ikäänkuin itse ihmisen sisäisen luonteen sitkeydestä, terveydestä ja voimakkuudesta.
Kun seuraavana päivänä tutustuin Marttiin, näinkin, että kuvitteluni oli ollut täsmälleen todellisuutta vastaava. Kasvot eivät ehkä olleet poskenpäästä poskenpäähän yhtä leveät kuin miltä olivat kuutamossa näyttäneet, mutta siniset silmät olivat vieläkin eloisamman tarkkaavaiset kuin olin osannut ajatella. Mustimman koleerikon tulikekäleet eivät olisi voineet kaikesta velttoudesta ja väsähtymisestä vapaampaa tarmoa ilmaista.
Vastoin varoituksiani Jöije tietysti ensi työkseen kertoi hänelle, että olimme yöllä majailleet hänen vuoteensa ääressä. Toinen olisi Martin sijassa ehkä loukkaantunut ja vähintään tehnyt muistutuksen moisen käytöksen sopimattomuudesta, mutta Martti vain tuskin huomattavasti rypisti silmäkulmiansa ja hymähtäen käänsi heti puheen toisaalle, ottamatta kuuleviin korviinsa minun anteeksipyyntöjäni: hän kyllä tunsi Jöijensä ja oli tottunut odottamaan tämän puolelta paljon suurempiakin vallattomuuksia.