— Olen aikonut mennä merille. Mutta mitä lukuihin tulee, niin … kysykääpä Jöijeltä mitä hän siihen sanoo.
Minun ei kuitenkaan tarvinnut sitä Jöijeltä kysyä, sillä sen jo tiesin. Jöije ei mitenkään tahtonut, että Martti lukisi ja vielä vähemmän että hän lukisi "hänen tähtensä". "Martin pitää olla itsensä ja minun pitää olla itseni", sanoi Jöije. Hän ei voinut nähdä, että Martti hänen tähtensä missään suhteessa koetti muuttua herrasmaisemmaksi puvussaan ja käytöksessäänkään. Huolellisesti Jöije valvoi, ettei Martti saanut ollenkaan sinnepäin yrittää. "Martin täytyy olla Martti". Merille lähtemisestä minä sentään kysyin Jöijeltä. Jöije heiskautti kädellään: "Onhan se siitä puhunut, mutta ei se ole mitään, hän muka tahtoo panna omat oikeat halunsa koetukselle. Ei. Hän on villien orivarsojen kesyttäjä ja sonnien taltuttaja eikä mikään merimies. Näkisit hänet hurjien hevosten ohjissa!"
Heidän suhteensa alkoi muuttua minulle päivä päivältä yhä suuremmaksi arvoitukseksi.
Tuttavuutemme ensi hetkestä aloin tutkia, onko Marttikin puolestaan rakastunut Jöijeen. Mutta siitä en voinut mitenkään päästä perille. Välistä minusta näytti päivän selvältä, että niin oli, mutta toisen kerran taas olin sitäkin epätietoisempi. Martin täydellinen vapaus kaikesta mustasukkaisuudesta antoi minulle enin epäilemisen aihetta. Jöijen kauneus, laajat tuttavapiirit, nuorten herrain alituiset leijailemiset hänen ympärillänsä eivät näyttäneet hituisenkaan vertaa häiritsevän Martin ainaista levollisuutta. Kun kello läheni 11 illalla häntä alkoi tavallisesti nukuttaa, ja silloin hän saattoi tanssi-iltamastakin lähteä kotiin ja panna maata, jätettyään Jöijen jonkun tilapäisen "ihastuksen" hoitoon ja saatettavaksi. Mutta muuten huomasin pian, että Jöije puolestaan oli kokonaan luopunut yrityksistä mustasukkaisuuden tietä viehättää Marttiansa "rakkauden" poluille, vaikka pidin kylläkin häntä kovin tarkkaan silmällä.
Aivan pian minun täytyi itselleni tunnustaa, että tässä heidän suhteessaan — puhumatta nyt Jöijen yksipuolisesta mahdollisesta rakastumisesta — oli todellakin jotakin peräti uutta ja epätavallista. He sanoivat suhdettansa toveruudeksi ja ainakin luulivat itse olevansa kaukana sukupuolisuudesta. Niin kaukana, että — kuten myöhemmin sain tietää — heillä oli aikomuksena liittää vielä muitakin ihmisiä samaan heidän toveruutensa piiriin, jos vain onnistuivat herättämään jossakin ihmisessä oikeata ymmärrystä. Vieläpä sain tietää, että minä olin ollut heidän valittunsa, vaikka en ollut suoriutunut kaikista salaisista kokeista, joiden alaisena tietämättäni olin ollut. Samaa kokeilua ja Martille arvosteltavaksi esittelyä oli tarkoittanut jo tuo yöllinen käyntimmekin. Pahimpana esteenä kuului olleen se mitä olin tullut sanoneeksi Jöijelle, että he muka vain "nimittivät uusilla nimillä vanhoja asioita".
"Kihloissa" he todellakin kuvittelivat olevansa vain siitä syystä, että alituinen yhdessä-olo vanhempien ja maailman vuoksi ei muuten käynyt päinsä. Molemmat olivat yhtä vakuutetut olevansa tovereina "erottamattomat". He olivat löytäneet jonkinlaisen uuden yhdessä-olemisen eli yhdeksi muuttumisen perusteen. Kumpikin ajatteli, tahtoi, eli vain tuona yhtenäisolentona. "Minä en ole enää minä", kirjoitti Jöije kerran, "minua ei ole olemassa, olen jotain vain Martin kanssa, ja hän sanoo samaa itsestänsä."
Miten oleminen tuona yhteisolentona ja kuitenkin oleminen "omana itsenään", kuten Jöije vaati, saattoivat yhtaikaa olla olemisen perustuksena, on minulle täydellinen arvoitus, ja minun täytyy nöyrästi tunnustaa, etten pysty sitä tässä esityksessäni mihinkään suuntaan selvittämään. Minä vain toistelen heidän sanojansa, eri tilaisuuksissa lausumiaan. En tietysti antaisi moisille nuoren väen lausunnoille sellaista arvoa, ellei niiden takana olisi sen elävän onnen todellisuus, josta ei syrjäinenkään voinut olla kahden vaiheilla. Sanat olivat kaikissa tapauksissa heidän yrityksiään antaa minulle käsitystä tuosta heidän onnestaan. Tahdon olla heille uskollinen. Ja olen myös valmistunut semmoiseen mahdollisuuteen, että joku lukijoista ehkä selvästi näkee sen minkä perille minä en ole päässyt. Tahdon olla sitäkin tarkempi noiden sanojen toistamisessa.
Tässä yhteydessä voin ehkä mainita myös sen minulle epäselväksi jääneen ajatuksen, minkä harvapuheinen Martti vähän myöhemmällä iällä tuli lausuneeksi.
Hän sanoi: "Ihmisellä on luonnostaan kammo toisen elävää ja huokuvaa ruumista kohtaan. Sen kammon vuoksi hän on erillinen minä, josta on vain kärsimyksiä hänelle. Jos häneltä otetaan pois tuo kammo, niin hän lakkaa olemasta erillinen, ja se on hänen autuutensa."
Martti ei ollut mikään filosoofi ja sentähden hän ei voinut selittää minulle tarkoitustaan sen täsmällisemmin. En päässyt perille, tarkoittiko hän sukupuolirakkautta vai jumalallista, uskonnollista rakkautta. Ainoa minkä sain esille, kun kysyin tarkoittiko hän rakastumista, oli tämä: "Taitaahan se olla ainoa tilaisuus missä ihminen voi saavuttaa autuuden, ainakin eläessään."