Mutta Hannes ei jättänyt asiaa tähän. Saatuaan tietää kätilöimen nimen Hannes jätti Kertun ja äidin hyvästi ja matkusti junalla takasin, pysähtyen siihen kaupunkiin, jossa lapsi oli synnytetty. Kätilöin ilmaisi hänelle antaneensa lapsen sellaiselle naisihmiselle, joka piti hylkylapsia hoidossaan. Hannes antoi kätilöimelle rahaa kieltäen ikipäivinä ilmottamasta hänen käyneen lasta kysymässä.
Nyt meni Hannes sen neuvotun naisihmisen luo, sillä hän ajatteli:
Minä tuon heille lapsen takaisin, vasussa kantaen, keskellä Jumalan kirkasta päivää minä sen heille tuon!
Mutta kun hän löysi sen naisihmisen ei sillä ollutkaan enää lastenhoitolaa siinä kaupungissa, vaan se sanoi kaikki sellaiset lapset nyt vievänsä Pietarin suureen hoitolaan. Hannes maksoi taas rahaa ja vannotti olla ikinä kertomatta hänen käyneen lasta kysymässä.
Minä en lakkaa hakemasta ennenkuin löydän. Minä tuon sen heille sittenkin! Tuon, tuon, tuon!
Pietariin palattuaan hän ajoi kortteeriinsa ainoastaan pestäkseen itsensä, muuttaakseen vaatteet ja juodakseen teetä, jonka jälkeen aikoi heti mennä neuvottuun kasvatuslaitokseen ottamaan selkoa Kertun lapsesta. Mutta juuri kun hän oli itsensä täyteen pietarilaiseen kuntoon saanut ja haki vaan laatikosta puhtaampia hansikkaita, kuuli hän rappusissa kolmen venäläisen upseeritoverinsa iloiset äänet. He tulivat meluten sisälle ja rupesivat kysymään mikä Hannesta vaivasi, kun ei ollut tutkintoon tullut? Hannes selitti olleen laillisia esteitä. Mutta he ihmettelivät mitä salaisuuksia ihmisellä voi olla, joita ei tovereille sanota, ja rupesivat arvailemaan: hänellä on joku rakkausjuttu.
Yhdellä heistä oli hyvin vähän menestystä sota-akatemiassa, koska ei voinut oppia kieliä. Mutta myöskin nyt taktiikan tutkinnossa hän oli tullut hylätyksi. Hän aikoi senvuoksi antautua jälleen santarmilaitoksen palvelukseen osaksi siitä syystä, että tämä laitos oli nyt terroristien viimeisten tekojen jälkeen muuttunut kaikkein suosituimmaksi ja myös kannattavimmaksi toimialaksi, mutta osaksi myös puhtaasti aatteellisista syistä.
Tämän toverin kanssa oli Hannes mitä parhaimmissa ystävyyden suhteissa senvuoksi, että he kerran yleisessä keskustelussa olivat huomanneet olevansa täsmälleen samaa mieltä ja juuri siinä asiassa, mikä näytti Hanneksesta kaikkein tärkeimmältä. Asia koski porttoloita ja kapakoita. Toveri, Boris Mihailovitsh, oli sanonut: hallituksen täytyy paisua niin mahtavaksi voimaksi, sen täytyy laajentaa valtaansa niin joka soppeen, että se kerran voi pelkällä mahtisanalla yksinkertaisesti kieltää sekä viinan että siveettömyyden.
Näiden sanojen jälkeen oli Hannes puristanut toverin kättä niin lujasti että tämä vastedes aina otti nimettömästä sormestaan kihlasormuksensa pois, kun joutui Hanneksen kanssa samoista asioista puheisiin.
Toisella tovereista, Gregor Gregorovitshillä, vaikka hän oli ruhtinaallista sukua, oli myöskin sangen vähän toiveita suoriutua koskaan sota-akatemiasta—ja monesta syystä, mutta ei vähin siitä, että hänellä oli suuri taipumus juopumukseen. Hänen olemassaolonsa riippui kokonaan suosituksista.