Kaikki oli äkkiä taas valjennut hänelle. Toverien toivehikkaat, elvyttävät puheet ja huudahdukset, aamupäivä-auringon häikäisevä loisto kirkkojen kultaisissa kuvuissa, mahtavat palatsit, rantapuistojen suihkulähteet, muistopatsaat, Nevskin loppumattomat ihmislaumat, joiden keskellä yksityisen personalliset ristiriidat väkisin häipyivät tietoisuudesta, äsken juotu erinomainen viini, ja pika-ajurien pyöräin puisella katusillalla äänettömästi lentävä hurina, se kaikki taas nostatti Hanneksessa vanhan ihastuksen hänen upseeriammattiinsa ja erittäin hänen sotatieteelliseen lempi-aineeseensa, linnoitus- ja aseoppiin. Pää, joka tuota yhä laajenevaa tieteellistä ainehistoa sisälsi, tuntui muuttuvan maailmalle yhä tärkeämmäksi esineeksi.
Nyt kun vaan saisi selvän siitä Kertun lapsesta, ajatteli Hannes, kun ajuri käänsi pimeämmille syrjäkaduille.
Mutta mitä kauemmin he ajoivat, sitä ihmeellisempiin kaupungin lokeroihin ajuri häntä vei ja sitä tukalammalta alkoi olo tuntua. Hän etsi turhaan jotain tähän tilaisuuteen sopivaa viisauden sanaa, josta olisi saanut tarpeeksi selkärankaa halveksiakseen sellaisten sotilas-urkkijain vaaraa, kuin ne jotka olivat Didrichsin tuhonneet. Lopulta oli kaupunginosa jo sitä laatua, ettei ainoatakaan säätyhenkilöä siinä enää liikkunut. Ja pika-ajurilla esiintyvää upseeri-ilmiötä kääntyivät sentähden kulkijat ihmeeksensä katsomaan.
Itse kasvatuslaitos oli tässä ympäristössä kuin mikä palatsi, mutta ovesta tuli ja meni pelkkiä epäilyttävän näköisiä henkilöitä.
Kulmakarvat koholla, silmäluomet räpyttelevinä, mutta katse ja käytös vihaista ankaruutta teeskentelevänä Hannes astui sisälle. Hän olisi tuhat kertaa mieluummin mennyt avonaiseen tykkituleen tai vaikkapa suoraan ryöminyt ladatun kanuunan kitaan.
Käynti loppui kuitenkin lyhyeen, sillä konttorissa sanottiin, että lasta oli mahdoton löytää, ellei ulkonäköä tuntenut tai ainakin numeroa tiennyt.
Hannes suoritti loistavan tutkinnon taktiikassa ja ensimäisellä yöjunalla matkusti uudestaan kätilöintä ja sitä naishenkilöä tapaamaan.
Pietariin palattuaan tapasi Hannes huoneensa pöydällä avonaisen kirjeen, jossa oli kutsumus strategian tutkintoon samana päivänä kello 5. Mutta kello oli jo 10 iltaa.
Hannes räpytteli vähän aikaa silmiänsä, pyyhki otsansa hienosta hiestä, joka oli siihen kirjettä katsellessa kohonnut, meni kirjahyllylle, otti viisauden kirjan esille, selaili kauan aikaa ja löysi kuin löysikin siitä paikan, jota haki. Siinä seisoi: »Elä anna tapausten syödä sinun sydäntäsi,—elä itke menneisyyttä, joka on jo haudattu, vaan tee sinä mitä pitää tehdä, ole voimakas, miehekäs, ja niinkuin tähti, joka ei lepää eikä kiirehdi.»
Tämän luettuaan hän pani maata, sammutti kynttilän ja nukkui sikeästi aamuun asti, jolloin ajoi uudelleen kasvatuslaitokseen.