Ei hän kuitenkaan voinut mitenkään myöntää tehneensä rikosta siinä, että silloin keväällä oli matkustanut Kertun luo. Se oli rehellisyyden, se oli siveellisyyden vaatimus, ja senvuoksi heidän silloinen kohtauksensa oli vieläkin hänellä mielessään elämänsä suurimpana onnena, jota muistellessa yhä samat onnen aallot alkoivat läiskyä. Mutta ei hän myöskään paraalla tahdollansakaan ymmärtänyt, kuinka hän olisi voinut, pyrkiessään kenraali-esikunnan upseeriksi, julkisesti vihityttää itseänsä Kertun kanssa ennenkuin tämä oli saatu pois piian kirjoista. Rikoksellisuus oli siis ilmeisesti siinä, että hän ollenkaan pyrki kenraali-esikuntaan, koska juuri se oli tehnyt lapsen salaamisen välttämättömäksi. Tähän asti oli kaikki selvää ja jollei mitään muuta olisi ollut, niin helppo olisi hänen ollut heittää kaikki sellaiset pyrkimiset hiiteen. Mutta juuri tässä kohtasi häntä uusi epäselvyys: hän pyrki esikuntaan hävittääkseen kerran maailmasta juuri ne olot, jotka pakottavat ihmisiä tulevaisuutensa nimessä välttämään avioliittoa ja turvaamaan porttoloihin. Hän pyrki esikuntaan siksi, että oli rintaansa kirjottanut: porttoloiden hävittäjä, muista! Oliko se pyrkiminen sittenkin rikoksellista?
Mitä enemmän hän näitä asioita mietti—ja hän mietti niitä koko yön—sitä ilmeisemmäksi hänelle kävi, ettei hän pysty tätä ristiriitaa ratkaisemaan.
Valvomisesta ja ajattelemisesta näännyksiin asti väsyneenä, mieleltään masentuneena hän seuraavana aamuna kello 11 meni Hänen Ylhäisyytensä luo.
—Mikä on teidän laiminlyöntiinne syynä? kysyi tämä.
—Upseerikunniani kautta vakuutan, vastasi Hannes, että syyni ovat lailliset.
Ja luutnantin rehellisesti räpyttelevät silmät miellyttivät Hänen Ylhäisyyttänsä niin, että ukko heti armahti häntä. Matkien Hanneksen karkeata ääntä ja leikillä nostaen sormensa kunniantekoon sanoi kenraali lyhyesti:
—Huomenna kello 5, teidän jalosukuisuutenne!
Eikä sen enempää mitään syistä kysellyt.
Jospa hänen nyt onnistuisi kasvatuslaitoksessa yhtä hyvin!
Mutta kasvatuslaitoksessa ei onnistunut yhtä hyvin.