Kapteeni sanoi:
—Ei ole mitään nauramista. Kertun pitäisi hävetä ommella tuollaisia silkki- ja samettileninkejä, kun on toisia ihmisiä repaleissa.
Kerttu joutui yhä enemmän ihmeihinsä.
—Kerttu muistaa nyt mitä minä olen puhunut, ja auttaa sitten äitiä laittamaan kaksi huonetta reilaan yläkertaan.
Tämän sanottuansa kapteeni läksi pois.
Yksin jäätyään Kerttu oli niin ihmeissään ettei tiennyt mihin katsoa, ei voinut päättää istuako vai seista, avasi ikkunan ja taas sulki ja taas avasi. Juuri kun hänen piti ruveta jotakin asiaa tekemään, pysähtyivät kädet ja silmät jäivät yhteen kohti katsomaan. Kalpea kuu paistoi ruskoiselle merelle.
Välistä hänen kasvojansa kirkasti sama onnellisen autuas hymy, jonka hän oli onnistunut Hannekselta salaamaan. Välistä taas, kun hänen eteensä sattui keskeneräisten pukujen ompeluksia, hänen silmäkulmansa rypistyivät kiukkuisesti ja uhmaavasti.
Pitikö todella ruveta korjaamaan noita ompeluksia kokoon! Niin hassua! Ja mitä sanoa kaikille niille, jotka huomenna tulevat koettelemaan ja ylihuomenna odottavat pukujansa valmiiksi! Vai että Kerttu saa sen asian miettiä niinkuin paraiten ymmärtää. No, mietitään, mietitään!
Ja Kerttu pani hatun ja keveän päällystakin yllensä ja meni nopeasti
Kustaavan luo.
Siellä Kerttu, kuiskuteltuaan kiihkeästi Kustaavan kanssa, sai tietää kaikki mitä kapteeni oli tälle puhunut kuulutusten ja vihkimisen tarpeettomuudesta.