Ja katsahdettuaan ympärilleen, ettei kukaan kuulisi, kapteeni kävi
Kertun käteen, ja kovaäänisesti sähisten kuiskasi:
—Meitä on paljon. Mutta älä herrannimessä puhu tästä asiasta kellekään!—Ja taas katsoi ympärillensä:—On ruhtinaitakin! Ole hiljaa kuin myyrä tästä asiasta: on suurruhtinaitakin, kuulitko!
—Siksiköhän Hannes ei ole enää luutnanttikaan?
—Nyt sen tiedät.
—Osaakohan niihin sellaisiin ihmisiin luottaa? Ai, ai, Hannes.
—Sen parempia ei ole taivaan kannen alla. Rikkaita, mahtavia, ja sittenkin antavat vaikka henkensä köyhän kansan edestä. Niin, Kerttu, sinä sanoit, ettemme ole naimisissa ihmisten edessä,—emme olekaan näiden täkäläisten edessä, mutta heidän edessänsä olemme. Voi sentään, Kerttu, jospa sinä vaan näkisit niitä ihmisiä!
—Olkoon kuinka hyvänsä, mutta ilman vihkimättä minä en suostu, en milloinkaan.
—Silloin sanon sinulle hyvästi, Kerttu, sanoi kapteeni ja seisahtui.
—Kas niin, äsken sanoit että olemme naimisissa ja nyt jo hyvästi!
—Minä en voi suostua semmoisiin temppuihin, sanoi kapteeni.