—No niin, kuinka vaan tahdot, sanoi Kerttu ja alkoi hiljaa edetä kapteenista omalle suunnalleen.—Ollaan siis erossa!
Hän kulki rohkeasti, taaksensa katsahtamatta läheisen kadun kulmaan asti, mutta siellä oli pudottavinaan jotain ja kumartaessaan nostamaan vilkasi salavihkaa taaksensa, että vieläkö se häntä odottaa.
—Mieti tätä asiaa tarkkaan!—huusi kapteeni hänelle silloin, varottavasti sormeansa heristäen.
Miettikö Kerttu tätä asiaa vai ei, on epätietoista. Mutta siltä varalta, että »jos» kapteeni vihdoin suostuu vihkimiseen, Kerttu ryhtyi kyllä kohta puuhiin, joten hänen ompeluverstaansa kävi seuraavanakin päivänä täydessä höyryssä. Vimmatummin kuin koskaan polkivat tytöt koneitaan, suuri oli rytinä, niinkuin kapteeni ei ikipäivinä olisi siinä talossa komentelemassa käynytkään.
Eikä Kertun verstas käynyt ainoastaan seuraavan päivän, vaan vielä sitten seuraavan, ja sitten vielä viikon ja monta, monta viikkoa.—Sillä siellä oli nyt otettu valmistettavaksi sellaista, mitä ei siinä verstaassa oltu ennen milloinkaan ajateltukaan valmistaa, nimittäin käsiliinoja, tyynynpeitteitä, lakanoita, paitoja, alusvaatteita, tusinan ja toista tusinaa kutakin lajia. Eikä suinkaan mitään köyhän kansan tavaraa vaan hienointa morsiuskuosia ja myötäjäismyyniä. Paidat tehtiin hihattomat, mitä kauniimpien väli- ja reunapitsien kanssa. Lakanat varustettiin myöskin leveillä välipitseillä ja suunnattomilla, punalangalla ommelluilla nimikirjaimilla: K.F.—Sekin huone, jossa kapteeni oli istunut, otettiin nyt verstaan palvelukseen. Siellä tikattiin mahdottoman leveätä peitettä punasesta satinista, ruusunkuvioilla. Mutta pahin sihinä ja sähinä kävi sentään muutaman ompelupöydän ympärillä, missä itse häähametta ruvettiin valmistamaan. Siinä neuvoteltiin, siinä mittailtiin, siinä pää kallella katseltiin lehdistä kuoseja, sillä kaikki ompelijattaret panivat parastaan, koska ymmärsivät ja tiesivät kysymyksen olevan hääpuvusta heidän suositulle neidille itselleen.
Kaikkea tätä tietysti ainoastaan että »jos» kapteeni tulee järkiinsä.
Kapteeni puolestaan katsoi kaikkien suhteittensa Kerttuun olevan lopussa, niinkuin Kerttu oli hänelle sanonut. Mutta se ei estänyt häntä olemasta huolissaan siitä ajatuksesta, että Kerttu nyt valtoinansa antautuu konttoristiensa ihailtavaksi. Ajatus: syyttäköön itseänsä, ei lohduttanut. Mutta tämä huoli oli suureksi pahennukseksi hänen vallankumous-aatteellensa.
»Jos niinä vuosina kuin minä ehdin Viaporin strateegisen merkityksen määritellä Kerttu menee pilalle, mitä on minulle silloin vallankumous?»
Miettiessään vastausta tähän kysymykseen hän huomasi, että se yksi
Kerttu oli hänelle yhtä tärkeä kuin koko vapaustaistelu ja vallankumous.
Tämä oli todellakin enemmän kuin arveluttavaa.
Vallankumouksen aate siis tältäkin kannalta vaatimalla vaati luopumista Kertusta. Jo senkin vuoksi olisi pitänyt niin pian kuin mahdollista lakata Kerttua ajattelemasta. Nyt oli Kerttu kaiken päälliseksi vielä sanonut, ettei hän tunnusta Hannesta mieheksensä, ellei heitä kirkossa kuuluteta ja papilla vihitä. Kerttu oli siis kolmesta eri syystä lopullisesti jätettävä ajatuksista pois.