Selvyyteen tästä päästyänsä kapteeni teki lujan päätöksen olla Kerttua ajattelematta ja jättää muutenkin koko asia mielestänsä.
Hän ryhtyi sensijaan työhönsä.
Ja ainoa yhteys, mikä hänellä pitkään aikaan oli Kertun kanssa, oli se, että hän joka päivä, työstänsä levähtääkseen, käveli Kaivopuiston rantavalleille, joilta näkyi Viaporin linnotus: tie niille valleille kävi Kertun asunnon ohitse.
Melkein joka kerta hän kuuli Kertun huoneesta ompelukoneiden rätinää ja tuli aina uudestaan siihen päätökseen, joka puhkesi hänellä sanoihin:
»Mitä tulee minun siihen naiseen? Ei yhtään mitään!»
Valleille tultuansa kapteeni, vapautuen vähimmänkin nauhasen ajattelemisesta, joka saattoi olla Kertun puvussa, antautui kokonaan strateegisiin mietelmiin linnotuksen asemasta laivaston nojakohtana. Teki itselleen selkoa 12-tuumaisten kantovoimasta, ammuttuina linnotuksesta tai laivastosta maallepäin. Ajatteli myös shrapnellien rakennetta j.n.e.
Mutta ihmeellinen ja tuontuostakin uudistuva luonnonilmiö häiritsi perin kiusallisesti kapteenin mietelmiä: Kertun kaunis pää alkoi näkyä joka paikasta, mihin ikinä kapteeni katsahtelikaan, ei ainoastaan puiden vihreissä latvoissa, jotka vallien alta nousivat hänen jalkojensa tasalle, vaan meren läikkyviltä laineilta, ja itse Viaporinkin valleilta, jotka ilta-auringon valossa hohtivat. Kertun ihanasti räpyttelevät ruskeat, uskolliset silmät.
Tietysti olisi kapteeni mainiosti voinut katsoa Kertun pään ohitse joka kerta kuin se ilmestyi, mutta siinä ilmiössä oli vielä se ominaisuus, että niinkuin joskus musta pilkku seuraa katsetta niin Kertunkin kuva, vaikka sen ohi katsoi, aina tuli mukana. Ja kun kapteeni silmiänsä rypistäen kiinnitti mitä asiallisimman katseen johonkin linnotuksen kohtaan, seurasi Kertun pää ihan—ihan sen kohdan viereen odottamaan, hymyilevänä, rakastavana.
Kapteeni ymmärsi hyvin mikä tässä oli kysymyksessä, ja niinkuin jokainen toinen ihminen olisi—ymmärrettyään että tämä oli rakkautta—katsonut mahdottomaksi sitä vastustaa, niin kapteeni päinvastoin päätti panna kaikki voimansa liikkeelle hävittääkseen itsestään juuria myöten sellaiset oireet.
Hän lakkasi käymästä valleilla ja kuuntelemasta Kertun ompelukoneiden rätinää. Hän teki työtä ja lepäsi aina silmät ankarassa rypyssä, ettei se musta pilkku milloinkaan pääsisi juuri sille kohdalle, mihin hän katsoi tai mihin hänen ajatuksensa olivat kiintyneet.