Mutta mitäs Kerttu teki?

Se tuli hänen luokseen unissa.

Ja vielä kuinka tuli?—Sopimattomasti puettuna!

—Oletko sinä noin kulkenut läpi koko kaupungin, että konttoristitkin ovat sinut nähneet!

—Olen sanoi Kerttu kylmästä väräjävällä äänellä,—itsehän kielsit minulta vaatteet.

Kapteeni varustui ankarasti torumaan, sillä ei hän vaatteita ollut kieltänyt vaan ainoastaan liian hienoja vaatteita. Mutta hänen kävi kovin sääliksi Kerttu, kun se siinä värisi melkein alastomana ja sen kaikki häikäisevän kauniit vartalomuodot, joista kapteenilla oli saattanut olla Kertun puvun poimujen ja laskoksien mukaan ainoastaan hämärä aavistus, nyt esiintyivät täydellisesti läpinäkyvän harson alla.

Oli kovin, kovin sääli Kerttu raukkaa siinä, ja kapteenin olisi tehnyt mieli pyytää se vuoteeseensa lämmittelemään, joka olisi käynyt hyvin päinsä, sillä olivathan he lapsuudentuttuja ja sitäpaitsi hehän jo olivat naimisissa. Mutta nyt oli heitä erottamassa mahdottomuuden muuri, kapteeni oli päättänyt, ettei hän saa ajatella Kerttua, ja Kerttua niinikään sitoi päätös olla menemättä kapteenille, ellei heitä laillisesti vihitä.

Ja niin he nyt siinä olivat vaan jonkun sylen erottamina toisistaan, Kerttu puoli-itkussa, vilusta väräjävänä, ja hän, kapteeni, lämpimässä vuoteessa, äärettömän säälintuskan raatelemana, voimatta sulkea palavaan syliinsä omaa hyvää, kultaista Kerttua!

Jos hän ei olisi ollut soturi, olisi hänkin vuodattanut saineita kyyneleitä.

Tämä uni sai hänen, sittenkuin hän heräsi, ymmärtämään heidän asemansa hullunkurisuuden: he olivat naimisissa, Kerttu vaati vihkimistä, kapteeni ei saanut Kerttua ajatella, mutta he olivat naimisissa!