—Se on Viapori,—toisti kapteeni.—Sen kanuunat ovat nyt kääntyneinä merelle päin sellaista vihollista vastaan, joka ei koskaan tule, ja sekä Kerttu että kaikki muut tämän ison kaupungin asukkaat ovat aivan unohtaneet, että tuon pienen salmen takana on sellainen uinuva voima, joka puolessa tunnissa voisi koko kaupungin hävittää soraläjäksi niin ettei yhtäkään tiilikiveä jäisi toisensa päälle.
Kerttu kuunteli tarkkaavasti vielä voimatta ollenkaan aavistaa minne päin kapteenin ajatusten kanuna oikein tähtää.
Kapteeni jatkoi:
—Voisi kuitenkin tapahtua, että linnotuksen hirmu-kanunat kerran kääntyisivät tätä samaa kaupunkia kohden.
—Hyi, älä semmoista!—sanoi Kerttu.
—Luuleeko Kerttu, että kaupunki silloin lupaisi kaikki kultansa ja hopeansa, kunhan vaan pommitukselta säästyisi?
—Tietysti,—sanoi Kerttu.
—Mutta mitä tekisivät kaupunkilaiset, jos heille saman pommituksen uhalla sanottaisiin: pois kapakat! pois porttolat! pois ylellisyys ja hekuma! pois kansan orjuutus ja sorto!—Mitä tekisivät kaupunkilaiset, kun ensimäinen järeän tykin kuula lentäisi kaupungin ylitse—kuuleppas, näin: pang uu-u-u-uu-u—kapteeni matki 12-tuumaisen kauhistuttavaa ulinaa sen halkaistessa ilmaa.—Mitä?
Kerttu jo vainusi mihin päin sitä mennään, ja tuli kohta aivan väliäpitämättömäksi. Jalkaansa heilutellen ja päätänsä käännellen milloin lännen milloin idän puolelle merta hän sanoi vaan:
—Sellaista aikaa ei tule koskaan.