—Mitä minä vapaaherrattaresta!… On niitä toisia ja yhtä hienoja, jotka sanovat, ettei saa ollenkaan tappaa, eikä edes saa olla sotamiehenä … jaapas!

Kapteeni tiesi keitä Kerttu tarkoitti, ja sanoi sentähden hyvin merkitsevästi silmillänsä mulkoillen:

—Kerttu on oikeassa, on niitä semmoisia, ja tietääkös Kerttu, Venäjällä on eräs kreivi, ajattelepas Kerttu: (kapteeni huusi kovalla äänellä) eräs kreivi!—joka sanoo juuri sitä samaa. Mutta—(ja kapteeni muutti äänensä yhtäkkiä ihan hiljaiseksi)—se kreivi käy työmiehen puserossa ja pitkävartisissa, ajatteles: pitkävartisissa!

—Tolstoi, kyllä minä tiedän,—sanoi Kerttu lyhyesti, sillä hän tiesi, että kapteeni tälläkin vaan väittää hänen jumaloivan hienostipuettuja.

Sittenkuin Kertulta näin oli katkennut tämä hänen jumalisuudestaan johtuva yhteys hienostuneen maailman kanssa, ei hänellä ollut enää mitään tilaisuutta semmoisen yhteyden hakemiseen. Kaikki alkoi Kertun käsityksissä mennä sekaisin, eikä ainoastaan käsityksissä, vaan itse siinä todellisessa maailmassa, joka oli jokapäivä hänen silmiensä edessä. Kaikki, kaikki alkoi mennä sekasin, ja hän uskoi hyvin vanhan Kustaavan hiljaa lausuman arvelun, että kaikki tuo uusi, mikä nyt niin äkkiä oli täyttänyt ihmisten ajatukset, ei ollut muuta kuin lähestyvän maailmanlopun enteitä.

Senmukaan kuin kirkot tyhjenivät ja papit vihdoin jäivät neuvottomina yksin seisomaan alttareille ja saarnalavoille, senmukaan täyttyivät kaikki maalliset kokoushuoneet. Kerttu koetti kyllä kerran tunkeutua sellaiseenkin kokoukseen, mutta jo aivan ovella oli vastassa niin sankka muuri miesten selkiä, ettei ollut ajattelemistakaan naisihmisen päästä lävitse. Sitäpaitsi sanoi hänelle joku ovensuussa, ettei täällä herrasväkeä kaivattu. Ja Kerttu sai palata pois.

Ihmeellisintä kaikesta oli Kertun mielestä se, että kapteenia eivät nämä aikojen mullistukset näyttäneet lainkaan sekottavan, vaan päinvastoin mitä ikinä tapahtuikin, se näytti tapahtuvan ikäänkuin juuri hänen määräystensä mukaan. Aivankuin juuri hän olisi määrännyt kirkot tyhjenemään. Aivankuin juuri hän olisi määrännyt nuo kaikki maalliset kokoushuoneet täyttymään ja ihmiset villinä juoksemaan uusia oppeja kuulemassa. Ja kuitenkin tiesi Kerttu, ettei kapteeni missään kokouksissa kulkenut eikä mihinkään puuhaan osaa ottanut, vaan istui enimmäkseen hiljaa paperiensa ääressä ja jotain piirteli.

Mitä pitemmälle aika joutui, sitä hullummiksi rupesivat asiat Kertun mielestä ulkona maailmassa käymään. Toinen murha, kolmas murha, neljäs murha…

Vihdoin Kerttu nöyrtyi ja erään kerran kun kapteeni istui pöytänsä ääressä ja vihreäkupuinen lamppu kodikkaasti valaisi kapteenin alaleukaa oikealla keltasella valolla, mutta poskia ja otsaa piti viheriässä pimennossa, Kerttu istahti tuolille kirjotuspöydän toiseen päähän ja kysyi mitä niissä kokouksissa oikein puhuttiin ja hommattiin.

Kapteeni kääntyi ystävällisesti päin Kerttua, sillä hänkin päätti, että nyt kerrankin ollaan kiivastumatta, ja sanoi: