Mutta ennenkuin Hinkki ehtii vastata kapteeni horjahtaa ja maahan vaipuen huutaa:
—Hinkki, Hinkki, tuo minulle konjakkia!
Sen ymmärsi Hinkki hyvin, sillä hän oli nähnyt kapteenin olevan jostakin asiasta kahden vaiheella, ja tiesi, ettei semmoisissa tiloissa mikään niinkuin viina auta.
Senvuoksi ei kestänyt kauan ennenkuin kapteeni näki Hinkin laskeutuvan alemmas ja alemmas kalliopolkua myöten, ja nopeasti katoovan pimeyteen.
Itse meni kapteeni voivotellen pitkäkseen kalliolle.
Ja kadotti kaiken ajan ja paikan tunnon.
Hän oli ryömivinään jollakin hienolla huonematolla… Vasili seisoo hänen edessään, kättänsä nojaten mahonkisen kirjotuspöydän kulmaukseen, ja puhuu kapteenille vieraan kylmällä äänellä, mutta tutusti räpytellen raskaita, pitkäripsisiä silmäluomiansa:
—Emmekö sanoneet sinua leijonamieleksi? Emmekö uskoneet sinun käsiisi vapauden pyhää asiaa, ja sinä petät meidät tämän kaupungin tähden!
—Armoa, Vasili, armoa! Katso sen tulia…
—Etkö sinä sanonut: Vallankumous on Venäjällä mahdoton, sillä ette osaa erottaa järkeä tunteesta?