—Armoa, Vasili! Tämä on kotikaupunkini…

—Etkö sinä käskenyt avata meren sulkuja, upottaaksesi Pietarin miljoonakaupungin, ja nyt säälit tätä kylää!

—Olin siellä suomalainen, ja puolalainen ja juutalainen kannatti minua.
Vasili, täällä olet sinä muukalainen!…

—Astu siis riveistä!—sanoi Vasili.

Tämän tuomion kuultuansa oli kapteeni juuri astumaisillaan, pää painuksiin masentuneena, vallankumouksellisten riveistä, kun joku toi hänelle viinaa, antaakseen hänelle toimeen tarvittavaa voimaa.

Kapteeni heräsi ja näki Hinkin ojentavan hänelle puolillaan läiskähtelevää konjakkipulloa ja kuuli sanovan: Tuoss' on, ryyppää!

Kapteeni tunnusteli kädellä maata ja ihmetteli, ettei siinä olekaan Vasilin huoneen hieno matto, vaan ainoastaan sammalta, ja että raaka Hinkki likasen punasella kädellä tarjoaa hänelle semmoista, mikä auttaa toimeenpanemaan hienon Vasilin tahtoa… Ja kuitenkin oli Vasili juuri itse sanonut, että vallankumous hävittää kapakat…

Mutta kun hän kokonaan valveille kavahti ja näki kaupungin, kävi hän taas tukkaansa, sieppasi pullon Hinkin kädestä ja mäiskäsi sen rajusti vasten kalliota.

—Hullusti käy, Hinkki!—sanoi hän hiljaa, maahan katsoen. Ja hänen sieraimensa huohottivat, ja silmät pyörivät mulkoillen päässä.

Tämä kapteenin tunnustus suuresti liikutti Hinkkiä. Se oli niinkuin
ehdoton nöyrtyminen, semmoinen kuin ihmisen pyytäessä toiselta anteeksi.
Niinkuin kapteeni olisi tullut alas siltä korkeudelta, jolle oli noussut
Hinkin yläpuolelle, ja sanonut: tunnustan ylemmyytesi!