Kun lehmuskäytävällä oli paljon kävelijöitä käänsi Hinkki oikealle ja kierteli syrjäteitä syvälle varjoisaan puistoon. Hän antoi kapteenin päästä aivan kintereillensä, mutta kiinni ei antautunut, sillä vaikka kapteeni tosin olisikin suorassa juoksussa saanut kiinni, ei hän voinut tehdä niin nopeita luikerruksia ja käänteitä.
Vasta rantavallin takana meren rannalla Hinkki pysähtyi ja silloin kapteeni näki hänen kädessään kaksi punasta Tollanderin paperossipunttia. Hinkki ei avannut niitä, vaan pisti yhden kumpaankin takintaskuunsa, ja istui kivelle odottamaan että juoksun kiihkeä hengästys talttuisi.—Ei se nyt enään meitä löydä, sanoi hän paperossiäijästä.
Levättyään hän nousi, katsoi ympärillensä ja vei kapteenin rantaan, jossa oli pyykinpesulautta, ja sen kaidepuuhun oli kahlittu useita veneitä.
Hinkki koetteli jokaisen lukkoa. Ne olivat suljetut. Mutta ulompana oli kaljaasi ankkurissa ja sen perään oli korkealaitainen musta vene pantu köyteen. Kaljaasi liikkui hiljaa milloin ulommas, milloin lähemmäs rantaa ja pikku vene käänteli mukana vuoroin kiristellen ja vuoroin löyhentäen köyttä. Hinkki haki ongenvavan rannasta, käski kapteenin pidellä lauttaan lukittua venettä kääntyneenä merelle päin, meni itse perään ja jonkun ajan odotuksen jälkeen tavotti kuin tavottikin vavalla mustan venheen ja sai siitä käsin kiinni. Pian hän linkkuveitsellä katkasi köyden ja haki kapteenin venheeseen.
—Souda lujaa, mutta niin ettei loiskahtele, sanoi Hinkki vähän levottomana ympärilleen katsellen.
Kapteeni oli miltei ensi kertaa vesillä ja vene käänteli hänen käsissään sinne tänne, josta Hinkki alkoi hermostua.
—Mikäs näkyy minun pääni takaa, häh? tiuskasi hän.
—Tokan savupiippu, sanoi kapteeni.
—No, jos piippu menee tälle puolelle päätä, niin souda tällä airolla, mutta jos tuolle, niin tuolla, ymmärrätkö?
Kapteeni teki niin eikä vene enää käännellyt.