Hän näki ihmeeksensä, että Hinkki oli merelläkin aina vaan sama kuningas kuin maalla.
He tulivat salmesta kylpylaitoksen pitkän sillan ohitse ja vene jo keinui rasvatyyneen avomeren sileällä mainingilla. Laskenut aurinko paistoi meren takaa pitkän pilven tuhansiksi punajoutseniksi, jotka yhä suurenevina kohosivat taivaan laelle asti.
Hinkin mieli lauhtui. Hän lupasi soutaa hiljaa ja rupesi itse selkäkenoon perälle.
—Mikäs nyt on pään takana? kysyi hän.
—Harakan vallit, sanoi kapteeni.
—Souda niin, käski Hinkki, mutta itse laskeutui retvanaan perätuhdolle, ummisti silmänsä ja oli kuorsaavinaan.
Jonkun aikaa soudettuaan kapteeni huomasi, että Hinkki oli todella nukahtanut. Silloin kapteeni lakkasi pitämästä Harakan valleja merkkinä ja alkoi kiertää kaupungin satamalahteen.
Vihdoin hän lakkasi soutamasta, nosti kolistelematta airot ja rupesi katselemaan ympärillensä. Uusi, merkillinen maailma oli kuin loihtimalla noussut hänen eteensä. Hinkki se häntä aina vei ja opetti uusia maailmoita näkemään.
Vene hiljensi vauhtinsa. Sen herättämät laineet olivat ruskosta valoisia. Nikolainkirkon kello vielä jymisi, vuoroin heleämmin, vuoroin kumeammin. Liike satamassa oli hiljentynyt.
Vene pysähtyi kokonaan.