Kun sen laineetkin tyyntyivät, silisi merenpinta ja koko kaupunki näkyi ylösalaisin kääntyneenä lahden pohjasta.
Jonkun verran nukuttuansa Hinkki havahti istuvilleen ja ärjäsi:
—Mitä sinä noin venettä heiluttelet?
—Katso! sanoi kapteeni innoissaan osottaen laineita.
Hän oli todella saanut heilutuksellaan ihmeitä aikaan.
Hajosi liitoksistaan koko kaupunki, puistot maasta erkanivat ja tornit kaatuivat. Horjuivat vanhat tullimakasiinit, vavahtelivat monikertaiset kivimuurit, pankit, hotellit, itse keisaripalatsikin syttyi punaliekkeihin ja kirkko kupuineen ja kultaristineen perustuksiltaan sortui.
Kapteeni oli kuin hulluna.
—Istu hiljaa, sanoi Hinkki, ja katsahdettuaan ympärilleen sanoi: minne helvettiin sinä olet soutanut!
Näin sanoen hän melalla käänsi veneen poispäin kaupungista, ja kapteeni alkoi vedellä.
Lähes neljänneksen tuntia soudettuaan he sivuuttivat suuren sotalaivan, joka mahtavine piippuinensa kellui meressä kuin puoleksi uponnut jättiläistynnyri. Merimiehet iloisesti leikkivät kannella. Kylki-aukoista näkyi kanunain mustat suut.