—Ei sivelistit mitään merkitse, sanoi Hinkki. Sellaiset lasisilmäherrat! Mäskiksi menisivät, jos Viaporista ammuttaisiin.
Ja vähän ajan perästä sanoi:
—En minä vaan. Merille minä karkaan.
Kapteeni vaipui kadehtien mietteihinsä.
Merille,—se on tuonne, tuonne, missä ei maata näy ja kaikki on suurta ihmeellistä aavistusta. Meri on Hinkin. Ja maa näytti kapteenista tällä hetkellä mitättömän harmaalta, ikävältä, pieneltä.
Taas neljänneksen tuntia soudettuaan kapteeni kysäsi:
—Mihinkäs me nyt mennään?
—Katso taakses, sanoi Hinkki.
Ja kun kapteeni kääntyi katsomaan taaksensa, osotti veneen kokka kohti merestä nousevaa, harmaista kivistä muurattua pitkää ikkunatonta linnanseinää, joka kaikkinensa kuvastui meren pintaan.
Suuret illanruskossa punertavat lokit lentelivät yöpymistä tehden ylhäällä linnanseinän edessä ja kun joku laskeutui alas ja kohottaen siipensä sipaisi noukallansa vedenpintaa, hajosi kuvastus pitkiksi viiruiksi, joihin jo kuukin heitti välähdyksensä.