Hämmästyneinä ja kysyvinä kääntyivät kapteenin silmät takasin Hinkkiin.
—Älä pelkää, souda vaan, sanoi Hinkki ja rupesi juttelemaan kapteenille ihmeellisiä tarinoita tästä Viaporin harmaasta vesilinnasta.
Kertoi sen seinän takana olevan sotavankeja, jotka ovat siellä istuneet monta kymmentä vuotta. Sanoi niiden olevan teljettyinä koppeihin, joiden ovet ovat kiinnimuuratut, ettei ole kuin yksi läpi linnanpihalle päin ja toinen läpi ylhäällä merelle päin.
—Katso tuonne! näetkö pieniä aukkoja linnanseinässä? siinä on toinen läpi, josta he saavat ilmaa hengittääkseen, mutta eivät ylety näkemään.
Kapteenin silmät suurina ja palavina tuijottivat linnaan päin.
—Souda vaan lähemmäs, sanoi Hinkki.
Ja kertoi, että kun seinän juurella on hiljaa, voi kuulla vankien huokauksia ja valituksia.
He tulivat juuri seinän viereen. Enin osa siitä oli rakennettu suoraan veteen, joka veneen lähestyessä kumeasti lotisi kivien vihreissä uurteissa. Muutamassa kohti pisti karin kivet esille ja siinä oli ruohon tupsuja kasvanut karikivien ja linnankivien väliin.
—Pitele noista, sanoi Hinkki, minä tahdon kuunnella. Kapteeni tarttui ruohontupsuihin, Hinkki nousi pystyyn ja kallisti korvansa kiviseinää vasten.
—Kovasti huokailevat, sanoi hän jonkun aikaa kuunneltuansa. Sitten rupesi itse pitelemään venettä ja käski kapteenin vuorostaan kuunnella.