Kapteeni kallisti nyt hänkin korvansa kiviseinää vasten.
Lieneekö hiljainen tuulenhenki yläilmoissa käynyt ja linnanseinän aukoissa suhissut, mutta veri oli jättänyt kapteenin kasvot, kun hän kuuntelemasta pääsi, sillä hänkin oli kuullut huokauksia, syviä, ikionnettomuutta itkeviä.
Hän kallistui uudestaan seinään kiinni.
Ei epäilystäkään. Ne huokailivat—huokailivat.
Kapteeni mittasi silmillään korkeuden maasta henkiläpeen.
—Mutta jos auttais ne sieltä pois, sanoi hän.
—Hm, pani Hinkki ikäänkuin olisi jo ennen itsekin sitä ajatellut ja mahdottomaksi huomannut.
—Varrottais yötä ja heitettäis köysi lävestä sisään, arveli kapteeni.
—Ei siitä lävestä mahdu ihmisen pää, sanoi Hinkki.
—Tai tultais joka yö ja kaivettais reikää muurin läpi, esitti kapteeni.