—Huomenna pamahtaa, sanoi hän portin takaa.
—Olrait, vastasi kapteeni Hinkin opettamalla enkelskalla.
Ja he erosivat.
Siinä talossa asui Hinkin isä, ajuri Frans Henrikson. Ajurin toisia poikia ei oltu kouluun hyväksytty, sillä ne olivat liian vanhoiksi katsotut ja olivat myös jo kotikurin saamiseen tuomittuina olleet.
5.
Ainoa, joka kuunteli vaarin pitkiä kertomuksia eikä heti mennyt pois kun hän suunsa avasi, oli tämä sama Hinkki,—vaarin lempipoika.
Peräkamarin puolipimennossa, kolkutellen ja käännellen vaarin merkillisiä sulatuskuppeja, viiloja, pihtejä, Hinkki istui kuunnellen permannolla, ja vaari taas makuultansa hänelle jutteli. Yhdessä kohti heillä tuli usein riita.
Vaari koetti aina päästä veneh'ojalaisista hänelle puhumaan; Hinkki taas ei niistä niinkään välittänyt; olisi tahtonut kuulla enemmän vaan Siperian seikkailuista ja yhä uudestaan vaati kertomaan siitä merkillisestä raharyöstöstä, jossa vaarin toveri oli taistellut yksin kymmentä kasakkaa vastaan ja vihdoin ammuttiin kuoliaaksi. Opettaakseen rakkaalle Hinkillensä vaikka puoli väkisin sen kaikkein tärkeimmän asian, nimittäin sen suuren vääryyden, minkä veneh'ojalaiset olivat kärsineet jäädessään maattomiksi, vaari menetteli näin: hän lupasi kertoa uusia seikkailuja, kunhan Hinkki ensin lupasi kuunnella Veneh'ojan asioita. Hinkki tosin lupasi, mutta oli hajamielinen ja kovin kolkutteli vasaroita. Ei vaari saanut häntä ymmärtämään tavallisimpiakaan talonpojan asioita. Ei Hinkki tiennyt mitä oja on, mitä lato, mitä virta, mitä niitty, mitä korpi, mitä kartano, vielä vähemmän ymmärsi torpan veroja ja metsänmyynti-asioita, jotka kaikki olisivat olleet välttämättömät ymmärtää vääryyden perille pääsemiseksi.
Sitävastoin jo ensi kerralla kun vaari otti puheeksi nuo kupit ja viilat ja mitä niillä oikein voisi tehdä, höristi Hinkki korvansa, tuli vaarin viereen vuoteelle istumaan, ja ymmärsi kohta kaikki.
Vaari sanoi vaan: