Nyt laski palvelustyttö alas ikkunauutimet ja sytytti viisi kynttilää hopeisiin jalustimiin ruokapöydälle. Ja meni pois. Lihava rouva meni myös pois. He istuivat kolmisin katetun pöydän ääreen.
—Oliko se teidän äitinne? kysyi kapteeni ilon huumauksessa.
Magda alkoi äänekkäästi nauraa, mutta tuli äkkiä totiseksi ja rupesi
Hinkiltä kysymään:
—Etkös ole Hannekselle sanonut mikä paikka…
Totta Hinkki teki sille jotain merkkiä, koska se jätti kysymyksensä kesken.
Ja Magda rupesi senjälkeen kapteenille vielä hellemmäksi ja käytöksessään entistään hienommaksi. Hänen äänensä tuli vienon sävyisäksi, kaikki liikkeet enkelimäisen herttaisiksi ja viehättäviksi. Ei huolinut toisesta ryypystä ja olutta ei saanut hänen lasiinsa ollenkaan kaataa. Ei, ei, sanoi hän alakuloisesti.
Hinkki ja kapteeni lauloivat paljon merimieslauluja. Kapteeni osasi sanat, mutta laulun-ääntä hänellä ei ollut ja oli hänen tapanansa sentähden möristä aina vaan samaa käheätä ääntä, luiruttelipa toinen mitä tahansa. Tässä ilossa kului kolme tuntia. He olivat juoneet viimeiseksi kahvia ja punssia, ja kapteenin silmissä alkoi huonekin jo ilonhypyissä tanssahdella. Ei hän paljon enää erottanut kuka meni ja kuka tuli; ainoastaan sen hän näki, että huoneeseen tuli ja meni paljon Magdan sisaria, jotka joivat heidän kanssansa, ja että Hinkki istui sohvalla jonkun toisen kanssa, jolla oli valkonen yönuttu, ja Magda taas koko ajan tahtoi olla kapteenin kanssa ja kallistaa päätänsä hänen rinnalleen, jotka asiat hän selitti itselleen niin, että Magda tahtoo kostaa Hinkille ja Hinkki Magdalle.
—Jospa Hinkki suuttuu! kuiskasi kapteeni hänelle hiljaa.
Mutta vastaukseksi Magda yhä hellemmin painautui hänen rintaansa vasten tai pani armaat käsivartensa hänen päänsä ympäri.
—Kello on jo puoli kaksitoista, kuiskasi Magda,—tulkaa toisen kerran, mutta älkää enää olko täällä.