Mutta ei kapteeni halunnut lähteä, sillä hänen oli kauhean hauskaa ja hän oli kuin tulessa Magdan syleilyjen vuoksi.
Magda pyysi vielä toisen kerran, mutta ei kapteeni totellut.
Kello neljännestä vaille kaksitoista, kun Hinkki vieruskumppaninsa kanssa oli mennyt jonnekin muuanne, rupesi sen ison huoneen puolelta kuulumaan humalaisten melua, ja Magdan sisaret menivät yksitellen pois.
Kapteeni ei ensin tehnyt selkoa itselleen mitä ääniä ne olivat ja mistä ne oikeastaan kuuluivat, sillä koko maailma tanssi aukeana ja iloisena hänen ympärillään, ja voihan olla, että Hinkki oli käskenyt muitakin toverejaan tähän samaan iloon ja että kohta väliovet avataan ja he kaikki yhtyvät hirmuiseen riemun remakkaan. Eläköön, eläköön Hinkki! Eläköön laiva, joka hänet viepi, eläköön sen laivan kapteeni ja matruusit, eläkööt sinisen meren laineet, eläköön koko maailma huikeassa tanssissansa.
—Menisit, menisit vaan, pyysi Magda riippuen hänen kaulassansa.—Katso, johan kaikki muutkin ovat menneet.
Sen sijaan kapteeni viritti merimieslaulun. Hel Viktoria, hel
Viktoria——!
Kun laulu ei kuitenkaan sujunut ilman Hinkkiä, nousi hän hakeakseen Hinkin esille. Mutta hoiperrellessaan salin suljetun oven editse, pysähtyi hän äkkiä niinkuin salaman lyömänä, silmät aukenivat, kulmakarvat kohosivat ja veri pakeni kasvoista. Hetken hän kuunteli liikahtamatta.
—Mitäs miehiä ne ovat? kuiskasi hän käheällä äänellänsä.
Magda rupesi tulemaan hänen luoksensa.
—Katsos nyt, sanoinhan minä sinulle, että olisit mennyt!