Mutta kapteeni ei ottanut Magdaa vastaan, vaan kallisti korvansa oven avaimenreikään.
Magda silloin lukitsi nopeasti oven.
—Sano herran nimessä mitä miehiä ne ovat! kähisi kapteeni.
—Voi, voi, valitteli Magda, sanoinhan minä—tämä on kaikki Hinkin peliä, hän tahtoi että sinä jäisit näkemään. Voi, voi, Hannes kulta, elä suutu…
—Oletko sinä Hinkin morsian vai et? kysyi kapteeni. Hänen kulmakarvansa olivat aina vaan yhtä koholla, silmät yhtä pyöreinä ja kasvot yhtä verettöminä. Hän oli aivan selvinnyt.
Magda rupesi muka vetistelemään,—sillä hän oli jo huomannut kapteenin hellän luonteen,—ja itki niin runsaasti, että nokea vuoti silmäripsistä hänen maalatuille poskilleen. Miksi ei hän mielelläänkin olisi Hinkin morsiamena—valitteli Magda,—mutta kun Hinkki nyt hänen poloisen jättää ja menee merille, eikä kukaan, ei kukaan huoli hänestä enää. Hinkki olisi jättänyt hänet Hannekselle, mutta ei Hanneskaan huoli, kun sai nyt tietää hänen olevan porton kirjoissa. Voi, voi, minua onnetonta!
—Elä poraa, tyttö, sanoi kapteeni karkeasti, joka merkitsi, että häntä alkoi Magdan itku säälittää.—Missä on Hinkki? kyseli hän ja alkoi vihaa puuskuen kävellä ympäri huonetta. Että se Hinkki olikaan hänet tällaiseen soppaan johdattanut! Hän vihasi porttoloita ja porttoja enemmän kuin mitään muuta. Ne inhottivat häntä, hän vihasi kaikkia, jotka porttoloissa kävivät, ja nyt itse oli täällä ja kuuli seinän takaa oman opettajansa juopuneen äänen! Kapteenin tahtoi mennä pää sekaisin, vaikka hän olikin humalasta selvinnyt.
Samassa kuului salista tahtiin monen miehen yhtaikainen huuto:
—Mag-da!
Selvä oli, että he kaipasivat Magdaa sinne. Magda kavahtikin pystyyn ja kuivasi pian kyyneleensä. Vähän ajan perästä kuului taas yhteen ääneen, mutta vielä kovemmin: